Hostellijuttuja

En enää tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kirjoittelin postausta maanantaina, mutta miljoonan tekemättömän asian takia tekstistä tuli turhan negatiivisen sävyinen, joten päätin aloittaa anniskelupassin tekemisen netissä ja jatkaa kirjoittamista sen jälkeen. Googlettelin halvimman RSA (responsible service of alcohol) kurssin, joka olisi käypä mahdollisimman laajalti maassa. Tutkimustyöni hintojen kanssa jäi kuitenkin ala-arvoiselle tasolle, koska halusin päästä asiaan mahdollisimman nopeasti, ja pulitin kurssista 45 dollaria. Kuten jo taisin aiemmin mainita, olen kohdannut ongelman jos toisenkin tietokoneeni kanssa, mutta sietokykyni ylittyi lopullisesti, kun internet explorer ei suostunut pyörittämään juuri maksamaani nettikurssia ja google chrome, joka ei ole toiminut pariin viikkoon, oli saatava toimimaan. Taistelin tietokoneeni kanssa yhteensä yli seitsemän tuntia, soitin apua-olen-idiootti -puheluita iskälle Suomeen ja lopputulos oli se, ettei tietokoneeni enää suostunut edes muodostamaan edes nettiyhteyttä. Oli pakko lyödä pillit pussiin ja tiistaina vein koneen ammattilaisten hoidettavaksi.

Nyt olen 168 dollaria köyhempi, mutta toimivan tietokoneen ja virustorjuntaohjelman omistaja. Onnellisena läppäri kainalossa kotiuduin hostellille ja valmistauduin puurtamaan koko päivän netissä. Käynnistettyäni koneen sain ilokseni huomata, ettei google chrome EDELLEENKÄÄN toimi! Mitä helvettiä!!! Huomenna marssin takaisin liikkeeseen ja pyydän näitä mukavia herroja korjaamaan chromeongelman, nyt elättelen toivoa, että A. löydän vielä kurssin, josta olen maksanut B. mozilla firefox suostuu pyörittämään sitä.

Sitten muihin kuulumisiin! Haluan päästä pois hostellielämästä mahdollisimman pian, koska täällä on liian mukavaa. Kun on liian mukavaa, passivoituu helposti ja unohtaa hakea töitä ja etsiä kotia. Alkoholia muistaa kyllä nauttia tiistaisin, keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin. Ja ehkä myös sunnuntaisin. Hostellilta saa arkisin tiettyihin baareihin jopa sadan dollarin arvoisia lipukkeita, joilla voi juoda ilmaiseksi. Tiistaina meidät haki partybussi, joka kiertää hostellit ja poimii köyhät backpackerit matkaan ja kuskaa baariin. Baarissa sai kaksi ilmaista juomaa ja ilmaista ruokaa - miten näistä tarjouksista voisi kieltäytyä? Saimme vihdoin ja viimein tällä viikolla raahattua peppumme kuntosalille huonekaverini Kylien kanssa, viiden päivän ilmaisella kokeilulla tosin. Vanhana LadyLinen asiakkaana oli aavistuksen haastavaa keskittyä oman treeniin, kun vieressä rautaa nosti runsain lihaksin varustellut aussimiehet. Taisi siinä joku sana tulla vaihdettua jonkun kanssa - ei helpottanut oloa ollenkaan. Keinolla tai toisella tästä ongelmasta on kuitenkin päästävä yli, jos jatkan nykyistä meininkiä treenittömyyden ja syömisen suhteen, käy Espanjat alta aikayksikön (+10kg/8vk). Olemme viettäneet muutenkin paljon aikaa yhdessä huonetoverini kanssa, mikä onkin tehnyt arjesta huomattavasti mukavampaa. Aiomme vaihtaa halvempaan hostelliin tällä viikolla, itse tosin elättelen toiveita oman huoneen löytymisestä vielä loppuviikon aikana. Alkuviikosta löysimme järjettömän halvat lennot Balille, vain 210 dollaria eli noin 150 euroa, lähtö olisi ollut ensi maanantaina. Tällä kertaa jää tarjous kuitenkin käyttämättä, täytyy olla jotain minkä vuoksi palata takaisin eikä työttömän elämä hostellissa valitettavasti täytä kriteereitä.

En ole muutamaa yksittäistä hetkeä lukuunottamatta ollut kovinkaan huolissani tulevaisuudesta, johtuen ehkä siitä, että säästötilin tilanne ei vielä pakota minua katsomaan lentohintoja kotiinpäin. En kuitenkaan voi sanoin kuvailla sitä riemun määrää, kun kännykkäni piippasi kaikkien aikojen ilouutiset - tällä viikolla minut Perthiin taivutellut kaverini Krista saapui kaupunkiin ja lupaili vähän jeesata asioiden kuntoon laittamisen kanssa. Ei sillä, etteikö apua olisi ollut tarjolla muutenkin, mutta työhistorian kääntäminen englanniksi ei aina ole se simppelein juttu ja olen onnellinen saadessani apua ihka-aidolta australialaistuneelta suomalaiselta. Nyt täydellä energialla pyrin valmistelemaan asiani siihen kuntoon, että pystyn hyödyntämään tämän oivan mahdollisuuden, joka taivaalta eteeni tipautettiin! 

Postiluukusta kolahti pari kirjettä tällä viikolla. Ensimmäisestä löysin ihkaoman veronumeroni, toisesta kuvia viime kesän ihanista häistä. Kiitos Tiina ja Björn, näitä on ilo kantaa mukana!

Tarkoitukseni oli käydä katsomassa ensimmäistä kämppää huomenna, perjantaina, mutta epäonnekseni vastaanotin juuri viestin, että huoneeseen jota olin menossa katsomaan oli löydetty asukas. Yritän löytää mahdollisimman edullisen huoneen hyvien kulkuyhteyksien päästä keskustan tuntumasta. En ole vielä päässyt asiaa kunnolla työstämään, koska tämä blogiteksti on ensimmäinen työstämäni asia koneen takaisin saatuani, mutta luulen löytäväni jotain viikon sisällä. Sitten jää jäljelle työpaikan metsästys. Itseasiassa harhailin keskustassa pari päivää sitten vailla suuntaa ja eräs tyttö pysäytti minut, kysyi, olenko vailla töitä tällä hetkellä. Parin minuutin kuluttua istuimme penkillä ja olin työhaastattelutilanteessa. Hän tarjosi minulle varainkeruutöitä - pahamaineisinta paskaduunia, jota backpackerit täällä tekevät. Olisin voinut eilen mennä jatkohaastatteluun, mutta pyysin hieman lisäaikaa miettimiseen. En halua suinpäin suunnata johonkin työhön, jota en halua tehdä - varsinkaan melko tuoreen ei niin miellyttävän aupairkokemuksen jälkeen. Sain tytön numeron ja voin ottaa häneen yhteyttä myöhemmin, joten mikään ovi ei sulkeutunut kun tilanteesta poistuin. Työnkuva olisi kävellä kaduilla/kauppakeskuksissa ja pyrkiä saada ihmiset allekirjoittamaan jokin sopimus, jossa he sitoutuvat lahjoittamaan rahaa eläimille. Olenko henkilökohtaisesti intohimoinen Australian eläinkunnan puolestapuhuja, voisinko kuvitella olevani hyvä kyseisessä työssä? Not really. Palkka oli kuitenkin kohtuullinen, eli hädän hetkellä tiedän, keneen ottaa yhteyttä.

Viime päivät ovat pitkälti koostuneet huonosti nukutuista öistä, alkoholin huuruisista baari-illoista, rannalla loikoilusta iho kananlihalla, Perthin kaduilla haahuilusta, ruoanlaitosta ja syömisestä. Ihmiset ovat vaihtuneet hurjaan tahtiin huoneessamme ja tälläkin hetkellä kaikki sängyt ovat varattuja. Taisinkin mainita, kuinka olimme analysoineet saavamme toisen suomalaisen huoneeseemme; oikeaan osuimme. Ensimmäinen hostellillani tapaama suomalainen oli luonnollisesti kotoisin Kellokoskelta, noin neljän kilometrin päässä omasta kodistani Suomessa. Suuri on maailma. Terkut sulle Roosa, jos satut tätä lukemaan!

Rehellisenä yhteenvetona, en ole viikon aikana saanut yhtään mitään aikaiseksi. Pankkikortin kävin noutamassa konttorilta (unohdin ottaa passin, mutta hätä ei suinkaan ollut tämännäköinen: herra pankkivirkailija näki minut kun astuin sisään ja "hey Veera how are you doing?" kantautui välittömästi korviini ja sain apua kortin rekisteröinnissä ja vielä kertauksen nettipankin käytöstä. En löydä sanoja, joilla voisin kuvailla Westbankissa saamani palvelun tasoa. Mieletöntä!) ja siinä se aika pitkälti olikin. Nyt suljen suuni eli lopetan kirjoittamisen ja laitan toimintavaihteen päälle! Huolissani en itseni puolesta ole, naurattaa lähinnä oma saamattomuuteni. Mieli virkeänä eteenpäin, toivottavasti ensi kerralla enemmän ilouutisia kerrottavaksi.

Epävakaata arkea

Ensimmäinen hostelliviikko muuttuu pian vain muistoksi menneisyydessä. Olen viihtynyt todella hyvin, meininki kyseisessä hostellissa on vähän toista luokkaa mitä mielikuvani hostellielämästä olivat muutaman vuoden takaiselta interreililtä. Noin 75% asukkaista käyvät töissä ja loput 25% etsivät työpaikkaa ja toista asumismuotoa. Arkisin ei siis ole käynnissä hillittömiä bileitä (keskiviikkoja lukuunottamatta), vaan yöt saa nukuttua hyvinkin rauhassa.

 

 

Tässä puistossa syntyy tämä blogi.

Halusin pyhittää viime viikon levolle ja alkaa hoitamaan asioita vasta tällä viikolla. Heti maanantaina kyselinkin huonetovereiltani heidän pankkitileistään ja lähdin suorinta tietä kohti Bankwestiä avaamaan ikiomaa pankkitiliäni Australiaan. Vietin herra pankkivirkailijan kanssa 45 minuuttia kyseistä operaatiota suorittaessa. Hän oli äärimmäisen innoissaan suomalaisuudestani, kuulemma ensimmäinen kyseisen maan kansalainen, jolle hän avaa tilin. Siinä tarkistettiin Suomen sijainti google mapsista, googletettiin myös nimeni merkitys (herran virkailija oli kotoisin Singaporesta ja Veera hindistä englantiin kääntyy brave eli rohkea, jota hänen mielestään olin, kun olin tänne asti yksin lähtenyt) sekä käytiin lähes jokaisen tapaamani australialaisen kanssa käytävä keskustelu a. miten täällä viihdyn b. mikä on suunnitelmani c. eikö Suomessa ole kylmä. Lopputulema oli kuitenkin se, että saan viikon sisään hakea pinkin pankkikorttini konttorilta ja mielikuvani pankkiasioinnista ovat mullistuneet. Kymmenen pistettä erinomaiselle ja rennolle asiakaspalvelukulttuurille.

 

Sain myös veronumeron tilattua netistä, luonnollisesti koko järjestelmä kaatui kahdella ensimmäisellä yrityksellä, mutta kolmas kerta toden sanoi. Raastavinta oli löytää oikea linkki kerta toisensa jälkeen, mutta itse prosessi vei aikaa noin kolme minuuttia. Postissa pitäisi tulla joku lappunen, päätin käyttää kotiosoitteenani hostellini osoitetta.

 

Addiktoivia, maailman parhaita keksejä.

Nyt jäljellä on enää se tuskallisin eli CV:n kääntäminen. Vihaan ansioluetteloita kaikissa muodoissaan. Inhoan niiden tekemistä tyhjästä aloittaen, inhoan niiden muokkaamista sopivaksi tietyn paikan hakemista varten. En osaa muodostaa vieraalla kielellä yhtä nerokkaan tiivistettyjä virkkeitä. omaperäisin sanavalinnoin koristeltuina kuin äidinkielelläni. Koko kääntämisoperaatio ja australialaiseen muotoon muokkaamisen tuska lisättynä yleiseen ansioluetteloinhoon, olen kärsimysten huipussa. Aloittamisen vaikeus on äärimmäisen korkea tämän velvollisuuden kohdalla.

 

En tiedä, millaista työtä lähtisin täältä hakemaan. Voisin periaatteessa katsella lastenhoitohommia, mutten usko ryhtyväni siihen kuin vasta todellisessa hätätilanteessa. Pärjään lasten kanssa ihan hyvin, mutten erityisemmin nauti siitä. Aupairiksi ryhtymisen olen lähestulkoon hylännyt täysin, haluan pitää työn ja kodin erillään jos mahdollista. Todennäköisemmin ryhdyn palvelualan töihin, joko baareihin, ravintoloihin, kahviloihin taikka kauppaan, lisäksi olen pyöritellyt mielessäni hostellien respahommia, jotka yleensä sisältävät ilmaisen majoituksen ja rahaa vielä päälle. Kaupanalan kokemusta alkaa jo sen verran olemaan alla, että se olisi se niin sanotusti turvallinen vaihtoehto, mutta jotenkin kallistun silti ravintolapuolelle. Kaipaan uusia tuulia myös työrintamalle. Ravintola-alan duuneja on kuulemma myös helpompi löytää backpackereiden lempialueilta itärannikolta, jonne suuntaan jokatapauksessa jossain vaiheessa. Eniten olen ollut huolissani kielitaitoni riittävyydestä, mutta moni tyttö hostelliltani työskentelee rafloissa ja ovat sitä mieltä, ettei minun todellakaan tarvitse pohtia moista. Täytynee hankkia myös anniskelupassi, tähän mennessä olen löytänyt vain maksullisia kursseja, joko netissä tai ihan fyysisesti jossakin suoritettuna. Tämä(kin) tulee kustantamaan joitakin kymppejä, voi säästötili parkaa.

 

Olen ollut maassa vasta 17 päivää, mutta olen nähnyt jo kahtena yönä unia englanniksi. Toista unta en kunnolla muista, toisessa syttyi Suomen ja Venäjän välinen sota kesken urheilutapahtuman. Olen myös huomannut, että en oikein kuule omia ajatuksiani, enkä osaa sanoa, millä kielellä ajattelen. Välillä tulee äkillisiä tilanteita, joihin automaattisesti reagoin englanniksi kun taas muutaman kerran olen vahingossa sanonut jotain suomeksi englanninkielisessä seurassa. Tätä postausta valmistellessani huomasin, kuinka kirjoittaminen suomeksi alkaa jo vaikeutumaan. Kieliopillisesti en enää kykene tuottamaan järkevää tekstiä, sanat eivät enää mene automaattisesti oikeaan muotoonsa. Kirjoitushetkieni jälkeen joudun aina palaamaan hetkeksi sönkköenglanninpuhujaksi, kun kaikki ajatus on ollut niin kiinni äidinkielen opeissa.

 

 

 

Tällä hetkellä hostellin asukkaat jakautuu karkeasti kolmeen ryhmään, joista yhteenkään en kuulu. On ranskalaiset, saksalaiset ja britit. Brittipojat tekevät pitkiä päiviä töitä, kuutena päivänä viikossa ja heidän kanssa on tullut höpöteltyä milloin mitäkin, yksi lupasi maksaa minulle kokkaamisesta, jos työpaikat ei nappaa nopeasti. Ranskalaiset ilmeisesti etsivät muuta asumismuotoa, kaikki ovat mukavia aina, kun sattuvat vaihtamaan kielen englanniksi. Sama homma saksalaisten kanssa. Todella mukavaa syödä aamiaista tässä kielten sekamelskassa, mutta eipähän ole valittamista niin kauan kun sama rumba ei tapahdu suomeksi (yksi sukunimestä suomalaiseksi oletettu tosin saapuu huoneeseeni vielä tämän viikon aikana, bring it on team Finland!). Sitten on muutamia kaltaisiani yksinäisiä reissaajia, meitä ei-mihinkään-ryhmään-kuuluvia on kuitenkin vain alle viisi.

 

Toinen huonetovereistani, muistaakseni oletin hänen olevan britti, onkin australialainen, joka matkustelee omassa maassaan tutustuakseen siihen paremmin. Hänen kanssaan olen viettänyt aika paljon aikaa ja onnistunut välttämään yksinäisyyden musertavan tuskan. Koska sää on täällä oikeasti vielä keväinen, lämpötilat eivät paljoakaan yli 20 vielä kapua ja pitkät housut jalassa mennään, kävimme ottamassa ilon irti kesäisemmästä +28 asteen keleistä rannalla eikä ihmeiden aika ole ohi: minä, Suomen punaisimman rusketuksen joka vuosi kerryttävä pohjolan lapsi en suinkaan kärventänyt nahkaani aurinkosuojan ansiosta, toisinkuin syntyperäinen australialainen ystävättäreni, joka muuttui paloauton väriseksi illan mittaan. Hänestä olen onnekseni saanut myös kokkauskaverin. Ruoka on ihan älyttömän kallista ja yksin kokkaaminen tylsää, joten ensimmäiset päivät menivät pitkälti tonnikalan, raejuuston ja salaatin voimalla. Olin kuitenkin jatkuvasti niin nälkäinen, että luovuin tästä naurettavasta yrityksestä säästää rahaa ja aloin syömään oikeaa ruokaa.

 

En ole uskaltanut laskea, kuinka paljon rahaa olen käyttänyt viimeisen parin viikon aikana, koska summa on melko valtava. Nyt on ehdottomasti vähennettävä alkoholinkulutusta (tai ainakin juotava paremmat pohjat neljän euron viineillä) ja pyrittävä siihen, että valmistan kaiken ruoan hostellilla enkä osta mitään turhaa kauppareissuilla (hyvästi timtamit, oreot ja uudet erilaiset karkit). Maksoin jo toisen viikon hostellistani, en halua lähteä rahtaamaan tavaroitani ympäriinsä ja elää toivossa, että löydän jotain parempaa. Tähän mennessä olen viihtynyt riittävän hyvin. Vaikka olen harrastanut juoksu-/kävelylenkkeilyä kahdesta kolmeen kertaan viikossa (alkuviikosta kävin king's parkissa ja valokuvaaja otti minusta kuvia Perthin kaupungin uudistuville nettisivuille. Sinne haluttiin kuvia tavallisista ihmisistä, mutta epäilen pääseväni johonkin halloween spesiaaliin mustien silmänympärysten kaunistamalla nousin-juuri-sängystä -olemuksellani), olen turvonnut ällöttäväksi palloksi enkä voi hyvin itseni kanssa. Haluaisin ottaa salikortin, mutta tässä tilanteessa se saattaisi koitua aika kalliiksi ratkaisuksi jos asumisjärjestelyni muuttuukin yllättäen, ellen satu löytämään kohtuuhintaista viikottain maksettavaa kuntosalia. Jotenkin tuntuu, etten saa millään ruokavaliomuutoksella tätä turvotusta laskemaan, mutta ehkä kyse onkin enemmän nestemäisessä muodossa nautittavista virvokkeista. Siinä yksi syy, miksi hostellielämä ei ole suurta juhlaa. Alkoholinkulutus on vaihtunut normaalista yhdestä päivästä kolmeen päivään viikossa. Eipä tarvitse kauaa jatkaa ja kohta ei enää mene napit kiinni housuista.

 

 

On ajan kysymys, milloin näiden postauksien tuleminen loppuu kokonaan. En ole elektroniikan ihmelapsi ja koneeni temppuilee kuin viimeistä päivää. Omalla käyttäjälläni ei ole koskaan toiminut skype ja nyt myös google chrome on lakannut toimimasta, kaatuu ennenkuin kerkeää edes käynnistyä. Vieraskäyttäjälle taasen ei enää saa muodostettua nettiyhteyttä. En tiedä miten lähtisin näitä asioita ratkomaan, onneksi internet explorer toimii vielä toistaiseksi, vaikka harvinaisen paska selain onkin.

 

Paljon on siis asioita pohdittavana, mutta olosuhteet huomioon ottaen ei elämä voisi paremmin eteenpäin rullata. Olen pyrkinyt tekemään suunnitelmia jokaiselle päivälle, yrittänyt luoda jotain rutiineja, jotta välttyisin turhautumiselta. Yhä aktiivisemmin olen myös hakannut tinderiä menemään (ilmaisten illallisten toivossa tietenkin) ja jotain tulosta se onkin tuottanut, lauantaina pitäisi lähteä ulos yhden kivanoloisen herran kanssa ja parin muun kanssa tehdä joinain iltoina jotain. Pelkään menettäväni järkeni, jos en tapaa ihmisiä arkisin ja haluan laajentaa sosiaalista verkostoa täällä niin paljon kuin mahdollista, uusiin ihmisiin tutustuminen on niin kivaa. Nettiaikani vähenee entisestään mobiilidatan käyttörajan lähestyessä loppuaan, joten hiljaiset ajat eivät suinkaan tarkoita, että suuria muutoksia olisi tapahtunut. Kaikki muutokset, niin hyvät kuin huonotkin, päätyvät loppupeleissä kirjoitetussa muodossa tänne, kun vaan malttaa tovin antaa aikaa tälle turistille selviytymiseen. Kaikenkaikkiaan kuluneet 17 päivää ovat sisällöltään ollut normaalin Suomielämän viisi kuukautta, menneet nopeasti mutta tuntuu kuin olisin ollut täällä jo kuukausia. Joka päivä oppii jotain uutta. Eilen opin hostellielämän alkeita: kuinka silität paidan ilman silitysrautaa? No föönaamalla tietenkin! Kuuma ilma suoristaa pahimmat rypyt kun kankaan pitää suorana föönausoperaation ajan.

Hyppy tuntemattomaan

Päädyin ostamaan nettiaikaa hostellilta saadakseni asunto-/työasioita katseltua ja hyödynnettyä sateiset päivät. Tämä postaus sisältää viittauksia aiemmin tällä viikolla postaamaani kirjoitukseen, jonka olen joutunut poistamaan. Olen pahoillani, jos et koskaan lukenut tätä kyseistä tekstiä ja joudut elämään epätietoisuudessa, lisätietoja voi tulla kyselemään muualla kuin julkisilla kommenttisivustoilla.

 

Mulla olisi miljoona asiaa, jotka haluaisin jakaa teille, mutten voi. Opin kantapään kautta, ettei blogissa kannata välttämättä kirjoitella ihan mitä sattuu, eikä varsinkaan välttämättä jakaa niitä juttuja Facebookiin.

 

One World Backpackers - esittelyssä sänky ja sininen moderni vaatekaappi.

Tilanne on tiivistettynä se, että lopetin aupairhommat. Sellainen tuntimäärä kyseisissä hommissa ei ollut minua varten, ei vaikka kuinka olisin yrittänyt. Jouduin syystä jos toisestakin poistamaan edellisen postauksen, tapahtumien kulku on ollut melkoista viime päivinä. Asiaa en voi valitettavasti täällä sen enempää nyt jakaa, mutta haluan tehdä myöhemmin postauksen omista kokemuksistani aupairina. Joudun ottamaan hieman aikaa sen tekemiseen, koska haluan olla äärimmäisen tarkka sen suhteen, kuinka asiat ilmaisen. Minun näkökulmani kun ei todellakaan ole aina koko totuus. Palataan siihen sitten joskus.

 

 

 

Muutin torstaina hostelliin Perthin keskustaan. Ei aavistustakaan, mitä aion elämälläni täällä tehdä. Haluan ainakin päästä pois hostellielämästä ja vuokrata huoneen, jonne voin asettua kunnolla. Täällä on yleistä, että etenkin nuoret jakavat esimerkiksi isomman omakotitalon niin, että jokainen maksaa vuokraa omasta huoneestaan. Viikkovuokrat pyörivät 140-300 dollarin paikkeilla, ainakin se mukaan mitä olen itse tähän mennessä katsonut. Asun tällä hetkellä one world backpackers nimisessä hostellissa, joka ei ole kovin kummoinen (210 dollaria per viikko, kallis.). Tärkeimpänä kriteerinä sijainnin kanssa on siisteys, erityisesti täällä, missä torakat kipittelevät kaduilla ympäriinsä. Siistiä on ja jaan tällä hetkellä kuuden hengen dorm huoneen yhden saksalaistytön ja yhden oletettavan brittitytön kanssa. Erityisen iloinen olen siitä, että toinen huonetovereistani toimii paikan siivoojana. Ainakin oman huoneen luulisi pysyvän kohtuullisessa kunnossa.

 

Swan river

 

Olen todella onnellinen tukiverkostosta, jonka olen täällä näin lyhyessä ajassa onnistunut haalimaan. On ollut todella helpottavaa, että on ollut ympärillä ihmisiä, jotka jakavat samoja kokemuksia kanssani. Kaikenkaikkiaan torstai kaikkine muuttohommineen oli Australia-aikani onnellisin päivä siihen mennessä, eli suunta on selvästi oikea.

 

Keskusta jakautuu täällä tavallaan kahteen osaan: Northbridgeen ja cityyn. Northbridgeltä löytyy liuta baareja, hostelleja, ravintoloita ja joka päivälle varmasti yöelämää. Cityn puolelta löytyy pilvenpiirtäjä, kävelykatu, vaatekaupat, ostoskeskus ja myös niitä baareja ja ravintoloita. Alueiden "jakajana" toimii juna- ja bussiasemat. Hostellini sijaitsee Northbridgen puolella, parin minuutin kävelymatkan päässä yöelämän ytimestä. (Tämä kappale perustuu omiin havaintoihini kaupungin rakenteesta - jos blogiani eksyy lukemaan joku toinen Perthin tunteva, feel free to correct me.)

 

 

Koska nälkäisenä elämä harvoin hymyilee, suuntasin ensimmäisenä kohti ruokakauppaa saatuani matkalaukkuni uuteen asuinpaikkaani. Haahuilin kaupassa kaikessa rauhassa pienen ikuisuudeen, hypistelin jännittäviä erilaisia tuotteita kaikessa rauhassa. Sähelsin itsepalvelukassalla tyypilliseen tyhmäblondityyliin ja rahtasin pari kassillista ruokaa kotia kohti. Matkalla päätin hyödyntää kaupungin ilmaista wifiä ja skypettelin siskon kanssa tovin jos toisenkin kävelykadun penkeillä istuen. Päästyäni takaisin "kotiin", makasin koko loppupäivän hiljaa huoneessani kännykkääni pläräillen. Oli ihanaa olla hereillä, mutta ilman 'velvollisuutta' puhua kenellekkään. Olen aina viihtynyt itsekseni, tarvinnut omat hiljaiset hetkeni. Niiden arvo nousi entisestään, kun lyhyen työkokeiluni aikana nuo elämää kannattelevat hetket jäivät käytännössä kokonaan pois.

 

 

Olen tällä hetkellä ristiriitaisten tunteiden keskellä: olen samaan aikaan todella onnellinen, mutta toisaalta hieman peloissani. En saanut edes vuorokautta aikaa valmistautua henkisesti nykyiseen tilanteeseen. Olen työtön ja koditon, uudessa maassa, kaukana kotoa. Rahaa on helppo saada tässä maassa palamaan kun ruoka on todella kallista (neljälle omenalle tuli hintaa kuusi euroa), asuminen on todella kallista, alkoholi on todella kallista paitsi viini (kalja maksaa baarissa 10 dollaria, kaupassa 3-4 dollaria halvimmillaan) eikä oikeastaan mikään ole erityisen edullista. En ole tehnyt CV:täni englanniksi, en ole hankkinut veronumeroa, en tiedä mitä asioita pitää hoitaa ollakseni valmis työntekoon, en ole avannu pankkitiliä, en todellakaan tiedä, millaisia töitä lähtisin täältä hakemaan. Ahdistaa. Kuvittelin pitäväni viikon kaksi lomaa, mutta en pysty rentoutumaan kaikkien keskeneräisten asioiden keskellä. On muutenkin tylsää lomailla yksin, lähes kaikki hostellissa asuvat käyvät töissä, kuten myös kaikki kaverini täällä. Saan muutenkin paremmin mielenrauhani säilytettyä, jos saan edes muutaman tunnin duunia viikkoon.

 

Asiat järjestyvät aina, kun tarpeeksi siihen uskoo ja tekee töitä sen eteen. Jo nyt tiedän varmaksi, etten enää koskaan ryhdy täyspäiväiseksi aupairiksi; ne hommat eivät vain ole minua varten. Tiedän myös haluavani jäädä Perthiin. Täällä on kuulemma paljon helpompaa löytää töitä, kuin itärannikolla. Hostellielämässä hyviä puolia on muun muuassa se, että voin kutsua kaverini tänne aloittelemaan, minkä heti perjantaina teinkin. Istuimme yleisissä keittiötiloissa, joimme viiniä ja höpöttelimme muiden hostellissa asuvien kanssa. Lähes kaikki hostellin työntekijät ovat reissaajia, jotka ovat asuneet täällä jonkin aikaa ja saavat asumiskustannukset nollille tekemällä työtä hostellille. Kukaan ei siis ollut moksiskaan siitä, että viisi ihmistä käärivät sätkänsä keittiönpöydän ääressä ja polttivat pilveä takapihalla. Pieniä muutoksia arjessa verrattuna perhe-elämään.

 

 

Onnellisuusasioita Australiassa riittää. Kävelet bussiin, bussikuski tervehtii iloisesti, kävelet kohti takapenkkiä ja ihmiset katsovat ystävällisesti silmiin, osa jopa tervehtii. Kaduilla tallustellessa saatat vaihtaa sanan satunnaisen vastaantulijan kanssa, asutusalueilla kaikki ihmiset tervehtivät toisiaan iloisesti. Kaupan kassalla kysellään, kuinka päivä on sujunut ja toivotetaan mukavaa loppupäivää. Kaikenkaikkiaan yleisilmapiiri on positiivinen, ystävällinen ja kohtelias. Pienillä asioilla luodaan onnellisuutta, siinä olisi suomalaiselle yhteiskunnalle opettelemista. Vaikka kaikki muu menisi ohi, ei voi olla huomaamatta ympäristön kauneutta, se jos joku saa mielen kirkastumaan.

 

 

Muutokset tekevät hyvää, jos ei ole tyytyväinen, ei kannata jäädä tuleen makaamaan. Aina ei kannata valita sitä helpointa tietä, pieni tuskallisuus yleensä maksaa itsensä takaisin. Kuten ensimmäisessä postauksessani kirjoitin: "Edessä häämöttää täysin uusi jakso elämässäni, mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja tehdä elämästä juuri sellaista, mitä sen haluan olevan. Tietääpä ketä sormella osoittaa, jos onnettomaksi ajautuu". Vaikka asiat eivät tällä kertaa edenneet niin nätisti, pääasia on, etten jäänyt pidemmäksi aikaan tilanteeseen, joka teki minut onnettomaksi. Tällä hetkellä pelottaa ja ahdistaa, mutta pieni ääni sisälläni kertoo, että suunta on oikea. Nyt annan asioiden edetä omalla painollaan ja katson, mihin se minut johtaa.

 

 

Paljon toivottuja kuvia, olkaa hyvät. Rantakuvat ovat Scarborough beachiltä, kaupunkikuvat cityn puolelta räpsittyjä eräänä valkoisen pilvisenä päivänä.

 

Loppuun vielä erityiskiitos kaikista tsemppaavista viesteistä, joita olen saanut tänne vastaanottaa. Olen onnekas, että elämässäni on niin valtava määrä ihmisiä, jotka välittävät ja elävät mukana matkassani blogini välityksellä. Pieni potku pyllylle ei ole koskaan pahitteeksi, jos joutuu kirjoittamaan asioita, joita tässä eräässä postauksessa teille jaoin. Kiitos!

Väliaikatiedote

Lopetin aupairhommat ja muutin pois. Asun tällä hetkellä keskustassa hostellissa, eikä siellä ole ilmaista wifiä käytettävissä. Kaikki on erinomaisen hyvin täällä! Joka tapauksessa, joudun rahtaamaan koneen läheiseen puistoon päästäkseni kaupungin ilmaiseen wifiin voidakseni julkaista seuraavan postauksen ja koko viikonlopuksi on luvattu sadetta, eli nyt malttia vaan. Siinä kaikki tältä erää, toivottavasti tämä tulee normaalisti ulos, ensimmäinen yritys postata puhelimella. Hyvät viikonloput!

Kotiutumishommissa

Mistähän sitä lähtisin liikkeelle. Mikä päivä tänään on? Torstai? Viimeiset kolme vuorokautta ovat tuntuneet kahdelta kuukaudelta. Niin paljon uutta, paljon siistejä juttuja. No, aloitan vaikka aikajärjestyksessä purkamaan tätä sekavaa ajatusmöykkyä.

Lennot sujuivat niin mukavasti, kuin yli 20 tuntia lentokoneessa voi sujua. Nukuin todella vähän kahdella ensimmäisellä lennolla ja olin äärettömän uupunut saapuessani Kuala Lumpuriin.

Onneksi pidätin lentokoneessa!

Selviydyin jotenkuten viimeiselle lennolle ja seuraavan kerran heräsinkin vasta laskeutuessani Perthiin. Kentällä olivat vastassa au pair perheeni äiti ja kaikki kolme lasta. Siitä ajeltiin kotia kohti, kävin suihkussa, söin jotain ja tipahdin kahdeksalta illalla (Suomen aikaa klo 15). Aamulla heräsin inhimillisesti kahdeksan jälkeen ja näin ollen pääsin heti ensimmäisenä yönä paikalliseen rytmiin - how great is that!

Lapsilla on vielä tämä viikko lomaa koulusta, joten heidän äitinsä on ollut kotona koko alkuviikon. Lähdimme heti ensimmäisenä aamupäivänä kaupungin keskustaan, missä järjestettiin jonkinsorttinen lasten festivaali. Askartelupajoja ja kaikenlaista erilaista härdelliä meneillään, ihan hauskaa toimintaa kaikenkaikkiaan! Pyörähdimme pikaisesti myös läheisessä ostoskeskuksessa lounaalla ja ah! Rakastuin keskustaan välittömästi! Olen aika huono kamerankäyttäjä, en ikinä jaksa nähdä kuvaamisen vaivaa siinä hetkessä ja jälkikäteen harmittaa. Ehkä puolessa vuodessa kerkeän kuitenkin jonkin verran kuvailemaan - malttia nyt vaan teille siis hah. Kaikkialla on todella siistiä ja arkkitehtuuri on niin mielenkiintoista, että jopa arkkitehtuurista todella vähän kiinnostunut ihminen kiinnittää siihen väkisinkin huomiota. Vanhaa ja uutta on yhdistelty upeaksi kokonaisuudeksi, pilvenpiirtäjien viereltä löytyy mitä suloisimpia täysin erityylisiä rakennuksia.

Lapset ovat melko raskaita varsinkin näin alkuun, kun kaikki haluavat minun huomiotani jatkuvasti. Ensimmäisenä aamuna seitsemän jälkeen he pyörivät oveni lähettyvillä odottaen, milloin herään. Heidän puhettaan on helppo ymmärtää, paitsi silloin kun on itkukohtaus samaan aikaan päällä - epämääräistä muminaa, erikoisia sanoja. Perheen äiti on ehdottomasti pahin, hänen puhetapansa on todella nopea ja mumiseva kruunattuna aksentilla ja australian englannille tyypillisillä sanavalinnoilla, rehellisesti sanottuna kahden ensimmäisen päivän aikana ymmärsin noin 30% siitä, mitä hän minulle sanoi. Muuten ei ole ollut sen suurempia ongelmia ja aivot todella nopeasti muuntautuvat muuttuneeseen tilanteeseen. Jo näin muutaman päivän jälkeen alkaa valtaosa ajatuksista virtaamaan englanniksi, eikä kuunnellessa mene enää kolmen sekunnin viivettä asioiden sisäistämiseen.

Koska haluan pitää tämän vain nopeana kuulumisten kertomisena, on pakko siirtyä seuraavaan aiheeseen. Aussimiehet. Oh dear god. Vasta eilen illalla (YLI 24h MAASSA OLLEENA!!!!) muistin tinderin! Heti ensimmäisestä miehestä lähtien tiesin olevani taivaassa. Tässä pientä esimakua, ensimmäinen match ja ensimmäinen treffikutsuja, upeassa paintkollaasissa!

Jos et tiedä mikä tinder on, voit joko googlettaa tai antaa asian olla. Tai jäädä tuijottamaan ylläolevia herroja.

Mieshumala on humalatila, jota en todellakaan vielä hallitse. Eilen jouduin erään järjettömän komean miesmyyjän uhriksi yksin kauppakeskuksessa vaellellessani. Mukavasti tallustelin eteenpäin, kun yhtäkkiä olen tilanteessa, jossa mies levittelee jotain voiteita kämmenselälleni (minun nyökytellessä tyytyväisenä), puhuu, puhuu, katsoo syvälle silmiin, puhuu ja pum. Noin kymmenen minuutin päästä vihdoin jatkoin matkaani. Kädessäni 80 dollarin kasvojenkuorinta-aine. MITÄ HELVETTIÄ! Jouduin jonkun jäätävän kusetuksen kohteeksi (hinta oli alunperin 140 dollaria, siihen en sentään langennut), koska en ikimaailmassa voi käyttää 80 dollaria kasvojenkuorintamönjään.

Perhe on aktiivisesti näyttänyt minulle paikkoja, mikä on ollut todella mukavaa. Esikaupunkialue missä asun, on todella rauhallista ja kaunista seutua. Matka keskustaan kestää bussilla 10 minuuttia ja kaupungin siluetti näkyy takapihaltamme. Lasten koulut ja harrastukset ovat kaikki kävelyetäisyydellä, mikä helpottaa elämää aikalailla. Muutenkin Perth on mukavan kompaktin kokoinen kaupunki. Liian pieni käveltäväksi, muttei kestä tuntikausia matkustaa paikasta A paikkaan B.

Lasten koulumatkalta napattu otos. Tuttua, turvallista ja kotoisaa - olenko Järvenpään kävelykadulla?

Olen kuulunut Perthin Aupaireille suunnattuun suljettuun Facebook ryhmään jo pidemmän aikaan ja seuraillut jo Suomesta käsin, kuinka ihmiset sopivat tapaamisia kahvin/illallisen/drinkkien/baari-illan/rantapäivän/leikkitreffien merkeissä. Kirjoitettuani itse ryhmään olevani kiinnostunut tutustumaan uusiin ihmisiin, sain heti yli kymmenen viestiä alueella olevilta aupaireilta. Eilen kävin jo kääntymässä paikallisessa baarissa parin tytön kanssa - oli ehkä hieman liian aikaista yrittää olla niin meluisassa paikassa sosiaalinen. Olin maailman tylsin ja hiljaisin ja kaikenlisäksi myös aavistuksen ärsyttäväkin, koska en yksinkertaisesti pitänyt baarista yhtään (Järvenpääläiset: Zapatan ja RT:n välimuoto, paska livebändi, sairaasti jengiä joista et tunne ketään. Selvinpäin.) Pitää vielä muutama tovi totutella englannin kanssa, että pääsen samalle sosiaalisuuden tasolle missä normaalisti leijailen. Pakollinen lisäys tosin tehtävä baarin viihdearvollisista bonuksista: 1. Huoria, jotka nostivat jatkuvasti mekkonsa niin ettei turhan paljoa jäänyt näkemättä. 2. Kreisibailaavat aasialaiset. En ole ikinä, koskaan elämässäni nähnyt mitään niin hauskaa, kuin hillittömät ryhmät kiinalaisia ja japanilaisia joraamassa täysillä, kuin ensimmäistä kertaa elämässään. En pysty selittämään tätä sen enempää, mutten ole ikinä, koskaan nähnyt mitään vastaavaa. 

Viikonloppuna pitäisi tavata lisää ihmisiä ja lähteä ottamaan kesän ensimmäiset brunat pintaan. Kuvissa sanahirviö Scarborough beach, jonne kotoa matkaa bussilla 20 minuuttia.

Viikonloppuna myös luvassa on treffit lähes kahden vuoden takaisen lomaromanssin kanssa, joka asuu kuin asuukin Perthissä! Ihan loistavaa, miten pieneksi maailma välillä muuttuukaan.

Loppuun vielä kuvia paikallisesta Central Parkista eli King's Parkista. Ihan järjettömän iso ja mielettömät maisemat! Koko Perthin kauneuden sisäistäminen tulee viemään paljon aikaa. Joka päivä näkee niin mielettömiä asioita, ettei niitä millään pysty pieni suomalaismieli sisäistämään. 

Arkipäivät ovat aikataulullisesti aika tiukkoja: seitsemältä täytyy olla työvalmiudessa, jos kaikki lapset eivät ole koulussa/päiväkodissa koko päivää, vapaudun vasta kello kuuden aikoihin illalla. Siitä voi joko sännätä tapaamaan ihmisiä taikka jäädä kotiin illalliselle ja kirjoitella näitä postauksia, jotka vievät yllättävän paljon aikaa. Suomikotona en ole vuosiin karttanut kotiinjäämisen vaihtoehtoa, mutta täällä tilanne on toinen. En jaksa kuunnella enää hetkeäkään lasten kitinää, jos kuuntelematta olemisen mahdollisuus on olemassa. Yksi kokonainen päivä täysin yksin lasten kanssa on takana ja melko hyvinhän se meni. Nuorimmainen kertoi vihaavansa minua, hyvä yritykseni tehdä lapsille pirtelöä päättyi siihen, että puoli litraa maitoa lenteli pitkin lattioita ja pöytiä, yksi lapsista juoksi ovenkahvaan ja päästä tuli verta. Eiköhän tästä vielä ura urkene tällä menolla. Sellaista tältä erää! 

P.s. Ystävät, sukulaiset, kuka tahansa joka haluaa whatsappailla: laittakaa facebookissa/sähköpostilla viestiä, sain aussinumeron toimintaan ja suominumeroon lähetetyt whatsapit eivät enää tule perille.

Moi moi Suomi!

On ilo näpytellä taas tyhjään tekstikenttään sisältöä! Kuten aikanaan jenkkityöharjoittelunkin aikana, myös tämä blogi on lähtökohtaisesti perustettu pitämään läheiset ajan tasalla kaikesta, mitä elämässäni tapahtuu. Tänä päivänä, kun teksti julkaistaan, suuntaan läpi lentokenttien kohti Perthiä ja Australiaa. Uusi kotini sijaitsee 13 100 kilometrin päästä Helsingistä. Perthin kellot naputtavat viisi tuntia Suomea edellä, vuodenajat ovat päinvastaiset ja autollakin ajetaan vasenta kaistaa. Suuria muutoksia edessä, mutta sieltä se elämän mahtavuus yleensä löytyy, mukavuusalueen ulkopuolelta nimittäin. Lentojen varailun jälkeen jännitti, pelotti ja ahdisti. Sitä mukaan kun päivät Suomessa vähenivät, väheni myös ahdistus ja pelko. Jäljelle jäi pelkkä innokkuus ja onnellisuus. Loppupeleissä toteutan suurinta unelmaani ja olen maailman onnellisin, että lähden tälle matkalle. Vaikka tulisin kotiin kuukauden päästä, vaikka kaikki menisi pieleen, en viihtyisi maassa ja rahat loppuisivat ennen aikojaan, tämän matkan prosessointi on ollut elämäni kasvattavin kokemus. Olen oppinut nauttimaan arjesta, jokaisesta pienestä hetkestä. Onni on matka - ei määränpää. Vaikka en pahakseni pistäisikään, jos määränpäässäkin onnea riittäisi.

Kuvanmuokkauksen ammattilainen esittäytyy

Tätä tekstiä kirjoittelen valmiiksi jo muutamaa päivää ennen lähtöä, osaisin kuvitella seesteisyyteni ja rauhallisen mielentilan olevan historiaa tämän tekstin julkaisuhetkellä. Ennustaja en ole, mutta luulen lennon aikana käyväni läpi laajan skaalan pelonsekaisia tunteita, mutta aiemmista reissuista viisastuneena pyrin pitämään mielessä, mistä moiset kauhistuttavat paniikkijännitykset johtuvat. Henkilökohtaisesti koen yksin reissuun lähtemisen olevan oiva tapa haastaa ja ylittää itsensä. On todella turhauttavaa, kun ei enää pystykään pitkään aikaan ilmaisemaan itseään juuri niillä sanoilla kuin haluaisi, pienet ja yksinkertaiset tilanteetkin muuttuvat äärimmäisen tuskallisiksi operaatioiksi, kun oleellinen sana on hukassa. Puhelimesta ei löydykään kenenkään kaverin numeroa, joka voisi lähteä kahville. Ei ole enää aivonollaus lenkkeilyä - on vain kartan kanssa tehtyjä "toivottavasti akku ei lopu" eksymisturhautumisia. Minun näkökulmastani nämä asiat ovatkin niitä, jotka tekevät elämän elämäksi. On mahtavaa saada uusi alku ja päättää, mihin suuntaan asiat lähtevät rullaamaan.

Matkavalmistelut saattavat kiinnostaa. Töitä on tehty. Tuhat tuntia kassatyötä täyttyi heinäkuun loppupuolella, matkakassan kerääminen alkoi heti vuoden alkupuolella. Viisumihakemuksen tein netissä heinäkuun alussa ja lennon buukkasin heinäkuun loppupuolella. Working holiday viisumilla saan viettää Australiassa 12 kuukautta ja tehdä töitä, korkeintaan kuusi kuukautta yhdessä paikassa, tein hakemuksen sunnuntaina ja vahvistus viisumin myöntämisestä napsahti sähköpostiin heti maanantaina. On pitänyt hoitaa vakuutusasioita kuntoon, tilata kansainvälinen ajokortti, katsella mitä rokotuksia tarvitsee, jos vahingossa eksyy Aasiaan pyörimään. Paljon on pitänyt tutkia, selvittää, toimia. Paljon jää selvitettävää myös kohdemaahan, puhelinliittymät, veroasiat, pankkitilit, terveyskeskushommat, mitä vielä. Yhdistettynä jäätävään aksenttitotutteluun ja englannin kielen mieleen palautteluun, tylsää siitä tuskin tulee. Karsin myös valtavan määrän maallista omaisuuttani myymällä vaatteita ja heittämällä turhat rojut roskiin, siinä uskossa, ettei kotiinpaluu kuulu lähitulevaisuuden suunnitelmiin.

Kesti melko pitkään, ennenkuin sain suunnitelmani kasaan. Oli vaikea päättää mihin suuntaan lähtisin, kun kaikki ovet olivat kerrankin avoinna. Työpaikanvaihdoksen jälkeen kesäkuussa kuitenkin realisoitui, etten tulisi saamaan suunnittelemaani budjettia kasaan, töitä olisi löydettävä melko pian saapumisen jälkeen. Pyrin välttämään turhaa stressaamista kaikilla elämän osa-alueilla, joten päätin hakea au pair paikkaa. En ole suuri kodinhengetär, sitä tuskin kiistää kukaan samassa taloudessa kanssani asuva. Lastenhoitokokemukseni on olematonta, ruoanlaitto- ja siivoustaidoissakin on parantamisen varaa (ei, tämä ei lukenut hakemuksessani). Halusin asua suuressa kaupungissa tai sen välittömässä läheisyydessä, toivoin lasten olevan sen ikäisiä, että he jotenkuten pystyisivät huolehtimaan itsestään (ei vaippahommia) - näillä kriteereillä paikan löytäminen osoittautui yllättävän haastavaksi. Tein profiilin aupair-worldiin, mutta hyvät, kriteerini täyttävät perheet saivat kymmeniä, jopa satoja hakemuksia muutamassa päivässä. Kesäkuun paikkeilla aloin varmistua kaupungista - kannullisen sangriaa kumoaminen jo vuoden Australiassa viettäneen, Espanjan työharjoittelun aikaisen tuttavani, Kristan kanssa teki tehtävänsä. Kuunneltuani muutaman tunnin tarinoita Perthistä, läntisen Australian ainoasta isosta kaupungista, tuntui kaupunki oikealta vaihtoehdolta. Suomesta käsin on vaikea sanoa, mikä kaupunki osoittautuu oikeaksi ja mikä vääräksi valinnaksi, joten päätin luottaa intuitioon ja varasin heinäkuussa lennon. Samalla sangrian sävyttämällä reissulla sain oivan vihjeen liittyä Facebookissa oleviin aupair ryhmiin ja loppujen lopuksi löysinkin tulevan kotini Au Pair World Perth & WA ryhmästä, vain kuukausi ennen lähtöä. God bless social media.

Suoraan lentokentältä suuntaan siis uuteen työpaikkaani, jota kodiksi opettelen kutsumaan. Tulen asumaan kyseisessä perheessä kuusi kuukautta. Äidin ja isän lisäksi on kolme lasta ja koira. Lapset ovat kahdeksan-, kuusi- ja neljävuotiaita, kaksi vanhinta ovat koulussa joka päivä ja nuorimmainen viisi päivää kymmenestä. Vapaat viikonloput, noin viiden kilometrin matka Perthin keskustaan loistavin bussiyhteyksin varusteltuna, parinkymmenen minuutin bussimatka rannalle. Päästyäni perille ja kotiuduttuani selvitän, mitä perhe blogistani tuumaa ja kerron enemmän, jos saan hyväksynnän siihen.

Toiveeni on, että blogi pysyisi pääpiirteiltään positiivisena. Kritiikki on ehdottomasti tervetullutta, mutta toivon asiallisuutta. Jos jokin tekstien sisällössä jää kaivelemaan, toivon, että asian tiimoilta lähestytään suoraan allekirjoittanutta. Tulen varmasti kirjoittamaan henkilökohtaisia ajatuksiani ja mielipiteitäni, harrastamaan paljon yleistä pohdiskelua. Elämä ei myöskään aina ole juhlaa, joten erittäin suurella todennäköisyydellä tänne eksyy vielä kyynel silmäkulmassa kirjoitettuja koti-ikävä tekstejä. Mahdollisten koti-ikävä tekstien tullessa kaikki kuvat Suomisäästä ovat enemmän kuin tervetulleita, siinä on asia mitä en tule talvesta kaipaamaan tippaakaan.

Blogin kirjoittaminen jännittää, olen läpi elämäni vaalinut yksityisyyttäni ja pyrkinyt pitämään omat asiani pienessä piirissä. Tällä kertaa unohdan "mitähän-muut-ajattelee-fuck" -asenteet ja järkytän lukijani avaamalla päässäni pyöriviä ajatuksia, fiilistelemällä teille elämän suuret tunteet täydellä sydämellä. Voin vain toivoa, että blogini antaa enemmän kuin ottaa. Koen kirjoittamisen olevan itselleni hyvä tapa jäsennellä ajatuksia, eikä hullumpi seikka ole myöskään se, että jätän jälkeeni matkapäiväkirjan, jota voin myös itse palata myöhemmin lueskelemaan.

Nyt lentokoneeseen noustessani jätän taakseni haikein mielin rakkaat ystävät ja sukulaiset, viihtyisän työympäristön mukavine asiakkaineen, ruisleivät, salmiakit ja maitorahkat, suomen kielen, tutut ja turvalliset reitit ja kulkuvälineet, luotettavat kauneudenhoitoexperttini, mitä vielä. Jos edellämainittuja asioita ei mukaan lasketa, päällimmäisenä tunteena on helpotus, kun saan jättää kotikaupunkini Järvenpään taakseni. Jo kauan sitten pieni kaupunki alkoi tuntua ahtaalta paikalta, jossa ihmisillä ei ole tilaa muuttua.  Edessä häämöttää täysin uusi jakso elämässäni, mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja tehdä elämästä juuri sellaista, mitä sen haluan olevan. Tietääpä ketä sormella osoittaa, jos onnettomaksi ajautuu. Tämä blogi tulee olemaan kattavin tapa seurata kuulumisiani. Tällä tavoitan myös facebookittomat läheiseni, kuten isäni (moi), enkä pakota ketään seuraamaan matkaani kuten facebookin statuspäivityksinä suoritetuilla kuulumistiedotteilla tekisin. Oikeasta palkista löytyy nappi, jota painamalla pääset seuraamaan blogia jos satut bloggertilin omistamaan, samaisesta palkista löydät myös instagramini, jonne varmaan päivittelen ylisosiaalisella älykamerallani maailman turhimpia kuvia huonoilla tägeillä melko aktiivisesti.

Tämä romaani olkoon uuden elämänvaiheen ensimmäinen kappale.