Minun ikioma kokemukseni

Lähtiessäni reissuun 50 päivää sitten, en osannut juurikaan pelätä enkä jännittää kaiken tutun taakse jättämistä ja uuteen hyppäämistä; olihan suunnitelmani harvinaisen selkeä – puoli vuotta aupairina ja sitten seikkailemaan. Jos olisin osannut vähänkään aavistaa, miten elämä lähtisi minua pian heittelemään, olisivat fiilikset olleet varmasti toisenlaiset. Heti saapumisen yhteydessä aloitettu puolen vuoden työrupeama aupairina loppui jo kymmenen päivän jälkeen ja sitä seuranneet viikot ovat olleet melkoista seikkailua vailla mitään aavistusta mitä seuraavalla viikolla tapahtuisi. Nyt olen vihdoin päässyt tasaisempaan elämävaiheeseen uuden kodin myötä ja muutamien hyvien yöunien jälkeen koen vihdoin olevani valmis kirjoittamaan tämän postauksen. En ole vielä puinut aupair asiaani täällä, enkä oikein tiedä, mitä asiasta tänne voin kirjoittaa. Haluan kirjoittaa kuitenkin omista tuntemuksistani ja kokemuksistani kyseisessä työssä, koska olen edelleenkin hämmentynyt kuinka erilaista se olikaan odotuksiini nähden – ennen lähtöäni luulin, että selviäisin hommasta helposti. Huonoista kokemuksista puhuminen/kirjoittaminen tuntuu olevan melkoinen tabu tai sitten se olen vain minä, maailman ainoa epäonnistunut aupair.  Aupairina työskennellessäni julkaisin erään blogipostauksen, jonka kirjoitin erittäin surkeassa mielentilassa ja kyseisellä postauksella loukkasin työnantajaperhettäni. Tarkoitukseni ei ole loukata blogissani ketään, haluan jakaa täällä omia kokemuksiani, kertoa, miltä asiat näyttävät minun näkökulmastani tällä pallonpuoliskolla – aiheutin melkoista paniikkia ja hämmennystä ystävien ja sukulaisten kesken suunnitelmien yllättäen muututtua aivan toisenlaisiksi. Vielä kerran suuret kiitokset kaikille, jotka tarjoutuivat apuun ja tsemppasivat noina hankalina aikoina – ei ole itsestäänselvää, että tuttavapiiri koostuu näin uskomattoman hyväsydämisistä ihmisistä.

Jos voisin palata niihin kesäisiin kuukausiin, kun aloin aupair perhettä etsimään, tekisin monta asiaa toisin. Ensimmäisenä lopettaisin etsimisen heti ja keskittäisin kaiken energiani rahan säästämiseen. Omat lähtökohtani kyseisen työn tekemiseen olivat huonot: aupairin pääasiallinen tehtävä on hoitaa lapsia, enkä voi kirkkain silmin väittää nauttivani lasten kanssa puuhailemisesta (lukuunottamatta aivan ihania sukulaislapsia, joita viime vuosina on perheeseemme jokunen siunautunut). Täyspäiväisenä aupairina työskentely vaatii kutsumusta ja kiinnostusta lasten kanssa hengailemiseen tai äärimmäisen korkeaa sieto- ja sopeutumiskykyä. Minulla ei ollut edellämainituista kumpaakaan. Pärjään lasten kanssa erinomaisesti, osaan heittäytyä leikkeihin ja pystyn rauhoittamaa hysteerisen mukulan niin halutessani, mutta kun en tahdo. Jos ei koe lasten kaitsemista palkitsevana, on työskentely aupairina ehdottomasti huono idea.

Toinen asia minkä itse koin ahdistavaksi oli asuminen toisten kotona. Olen Perthissä ollessani tutustunut lukuisiin aupaireihin ja koen, että tämä on eniten ”ongelma” suomalaisaupaireille. Suomessa nuorilta odotetaan itsenäistymistä todella varhaisessa iässä, parikymppisenä usein muutetaan omilleen ja jätetään isin ja äidin rahapussit oman onnensa nojaan ja tienataan itse omat killinkinsä. Valtaosa rahoittaa elämänsä opiskeluiden aikana itse, mikä ei olekaan yhtään sen hullumpaa näin kuplan ulkopuolelta katsottuna, enemmänkin harvinaisen upea mahdollisuus vaikka työläältä joskus tuntuukin. Monissa maissa lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan koko opiskeluajan rahallisesti valtavien lukuvuosimaksujen takia, mikä ei juurikaan edesauta itsenäistymistä. Takaisin asiaan - kun muutat aupairina perheen luokse asumaan, joudut sopeutumaan heidän tapaansa elää. Syöt samaa ruokaa kuin he, heidän ruoka-aikojen mukaisesti, siivoat heille sopivina päivinä, tulet kotiin heidän toivominaan aikoina (kyllä, palasin 20-vuotiaana kotiintuloaikojen pariin), joustat päivittäisten askareiden kanssa ja yrität sopeutua upouusiin rutiineihin. Koin itse olevani onnekas, perheeni oli todella mukava ja illallistin ja vaihdoin kuulumisia vanhempien kanssa mielelläni. Olen kuullut paljon kauhutarinoita kamalista hostperheistä, myös äärimmäisistä esimerkeistä, joista pahin kärjistyi tilanteeseen, jossa perheen äiti löi aupairia riidan päätteeksi. Kuitenkin työrupeamani aikana eniten kaipasin omaa rauhaa ja eroa työpaikan ja kodin välille. Kun työpaikka on koti, on vapaa-ajan ja työnteon välinen raja todella häilyvä ja vapaa-ajalla lipsuu helposti työnteon puolelle, koska luonnollisesti tavalliset kotityöt kuuluvat yhteisesti kaikille taloudessa asuville, etkä käytännössä voi kieltäytyä mistään, mitä sinua pyydetään tekemään. Joinain päivinä niitä vain kutsutaan kotitöiksi, toisina työksi. Jotkut perheet hyväksikäyttävät silmittömästi tätä mahdollisuutta ja aupairit päätyvät tekemään 16 tuntisia työpäiviä kuudesta seitsemään päivään viikossa – tämä ei ollut kuitenkaan onneksi tilanne omalla kohdallani. Lasten jatkuva hääräily ympäri taloa ajoi minut yleensä viettämään vapaa-aikaani kodin ulkopuolelle, mikä tuntui melko raskaalta kaltaiselleni kotihiirulaiselle. Perhekeskeisyys on usein osa täyspäiväistä aupairelämää, eikä se ollut itselleni kovinkaan luontevaa. En asunut Suomessa omillani ja vietin enemmän tai vähemmän aikaa perheeni kanssa, mutta se ajanvietto oli erilaista ja mukavaa ja mikä tärkeintä, täysin vapaaehtoista. Kotini Suomessa on kaikkien koti, ystäville on aina ovet avoinna ja useat perjantai-illat sujuivat kavereiden ja perheen kesken viinipulloja kumotessa Vain Elämää iltamien merkeissä. Minä tarvitsen omaa aikaa. Suomikotona perheenjäseneni tiesivät usein jo yhdellä silmäyksellä, milloin en halua rupatella. Heille myös pystyin asian ilmaisemaan ilman sen suurempia kiertelyitä, jos ei muuten mennyt perille. Nämä vähemmän kohteliaat lausahdukset oli kuitenkin parempi jättää unholaan lähes tuntemattomien ihmisten seurassa, mikä teki oman rauhan saamisesta ajoittain haastavaa.

Vaikka kommenttiboksissa onkin ollut aika hiljaista viimeaikoina, tiedän, että joku siellä ruudun takana hiippailee. Ihan nyt asiaa sen enempää kiertelemättä voin kertoa, että blogiani luetaan huomattavasti enemmän, kuin olisin koskaan osannut odottaa. Kahdeksan tekstiä, lähes 9 000 lukukertaa. Kuka siellä oikeen luuraa? No, aupaireiluun liittyvillä hakusanoilla on tänne päädytty useampaan otteeseen ja toivon, että tästä näkökulmasta on jollekin vielä apua. Jos olisin nyt hakemassa paikkaa, varmistettuani perheen olevan kiva ja itselleni sopiva, kysyisin ehdottomasti viikottaisista tunneista ja ylityötuntikorvauksista ja pohtisin hieman tarkemmin, mitä matkaltani haluan. Haluanko tehdä töitä 30-40 tuntia viikossa ja elää perhe-elämää, tehdä viikonloppuretkiä perheen kanssa, saada maukasta ruokaa ja mukavan oman huoneen? Tämä vaihtoehto kuitenkin velvoittaa sinut pitämään perheen ajantasalla menemisistäsi ja tulemisistasi, mikä oli itselleni ehkä raastavin osuus. En myöskään Suomessa ole suuri viikonloppuretki perheen kanssa –tyyppi, tykkään tehdä reissuja kavereiden kanssa vaikka joudunkin silloin kustannukset itse maksamaan. Tällä hetkellä asun ikiomassa harvinaisen mukavassa kodissani, maksan viikottain vuokraa, saan laskuja, olen huolissani rahasta, koska tiedän työtuntieni olevan tulevina viikkoina liian alhaiset enkä tiedä miten maksan vuokrat joulukuussa, syön parsakaalia ja jauhelihaa, näkkileipää ja puuroa päivästä toiseen, mutta olen todella onnellinen. Voin tulla ja mennä oman tahtoni mukaan olematta kenellekkään tilivelvollinen, voin maata hiljaa sängyssä ja tuijottaa seinää kaksi tuntia ilman häiriötekijöitä (kyllä, säännöllisesti tarvitsen seinäntuijottamishetkeni), voin kutsua kavereita kyläilemään, voin kiskaista kalsarikännit torstaina jos se tuntuu hyvältä idealta. Menen aamulla töihin, tulen illalla kotiin ja olen kirjaimellisesti vapaalla. Kaiken lisäksi olen siunaantunut hyvällä mentaliteetilla varustetulla kämppiksellä, jonka kanssa voin jakaa päivien kuulumiset ja sosialisoida kuitenkaan kokematta olemaan velvollinen tekemään sitä.

Kaiken kaikkiaan on mielestäni harhaluulo, että aupairin työt sopisivat kaikille. Olen valmis tekemään mitä tahansa töitä, pahimpia paskaduuneja mitä maailmalla on tarjota, mutta aupairiksi en enää ryhdy. Tarvitsen oman tilani, oman vapaa-aikani ja haluan olla onnellinen. Pienemmällä tuntimäärällä työ olisi ollut ihan mukavaa, mutta mielummin teen jotain muuta ja asun omassa kodissani tai hostelleissa. Toki jokainen perhe on erilainen, jokainen aupair kokee asiat eri tavoilla, mutta tämä on minun kokemukseni. Toisessa perheessä, toisenlaisilla tuntimäärillä olisi tilanne varmaan ollut toisenlainen, mutten koe tarvetta lähteä sille tielle enää. Tekevä töitä löytää, kun unohtaa turhat nirsoilut paikkojen suhteen. Jo 20 työtunnilla viikossa, keskimääräisellä Australian palkkatasolla, pystyn kattamaan elinkustannukseni, jostain on vain revittävä ne 20 tuntia joka viikko.  Hyvät säästöt ovat pelastaneet minun matkailuni tähän asti, enkä ole joutunut ostamaan lippua kotiinpäin asioiden mennessä mönkään. Tulipa romaani, mutta tässä vihdoin pieni käsitys jokaiselle siitä, millaisia asioita aupairina työskentelyyn voi liittyä.

Hyppy tuntemattomaan

Päädyin ostamaan nettiaikaa hostellilta saadakseni asunto-/työasioita katseltua ja hyödynnettyä sateiset päivät. Tämä postaus sisältää viittauksia aiemmin tällä viikolla postaamaani kirjoitukseen, jonka olen joutunut poistamaan. Olen pahoillani, jos et koskaan lukenut tätä kyseistä tekstiä ja joudut elämään epätietoisuudessa, lisätietoja voi tulla kyselemään muualla kuin julkisilla kommenttisivustoilla.

 

Mulla olisi miljoona asiaa, jotka haluaisin jakaa teille, mutten voi. Opin kantapään kautta, ettei blogissa kannata välttämättä kirjoitella ihan mitä sattuu, eikä varsinkaan välttämättä jakaa niitä juttuja Facebookiin.

 

One World Backpackers - esittelyssä sänky ja sininen moderni vaatekaappi.

Tilanne on tiivistettynä se, että lopetin aupairhommat. Sellainen tuntimäärä kyseisissä hommissa ei ollut minua varten, ei vaikka kuinka olisin yrittänyt. Jouduin syystä jos toisestakin poistamaan edellisen postauksen, tapahtumien kulku on ollut melkoista viime päivinä. Asiaa en voi valitettavasti täällä sen enempää nyt jakaa, mutta haluan tehdä myöhemmin postauksen omista kokemuksistani aupairina. Joudun ottamaan hieman aikaa sen tekemiseen, koska haluan olla äärimmäisen tarkka sen suhteen, kuinka asiat ilmaisen. Minun näkökulmani kun ei todellakaan ole aina koko totuus. Palataan siihen sitten joskus.

 

 

 

Muutin torstaina hostelliin Perthin keskustaan. Ei aavistustakaan, mitä aion elämälläni täällä tehdä. Haluan ainakin päästä pois hostellielämästä ja vuokrata huoneen, jonne voin asettua kunnolla. Täällä on yleistä, että etenkin nuoret jakavat esimerkiksi isomman omakotitalon niin, että jokainen maksaa vuokraa omasta huoneestaan. Viikkovuokrat pyörivät 140-300 dollarin paikkeilla, ainakin se mukaan mitä olen itse tähän mennessä katsonut. Asun tällä hetkellä one world backpackers nimisessä hostellissa, joka ei ole kovin kummoinen (210 dollaria per viikko, kallis.). Tärkeimpänä kriteerinä sijainnin kanssa on siisteys, erityisesti täällä, missä torakat kipittelevät kaduilla ympäriinsä. Siistiä on ja jaan tällä hetkellä kuuden hengen dorm huoneen yhden saksalaistytön ja yhden oletettavan brittitytön kanssa. Erityisen iloinen olen siitä, että toinen huonetovereistani toimii paikan siivoojana. Ainakin oman huoneen luulisi pysyvän kohtuullisessa kunnossa.

 

Swan river

 

Olen todella onnellinen tukiverkostosta, jonka olen täällä näin lyhyessä ajassa onnistunut haalimaan. On ollut todella helpottavaa, että on ollut ympärillä ihmisiä, jotka jakavat samoja kokemuksia kanssani. Kaikenkaikkiaan torstai kaikkine muuttohommineen oli Australia-aikani onnellisin päivä siihen mennessä, eli suunta on selvästi oikea.

 

Keskusta jakautuu täällä tavallaan kahteen osaan: Northbridgeen ja cityyn. Northbridgeltä löytyy liuta baareja, hostelleja, ravintoloita ja joka päivälle varmasti yöelämää. Cityn puolelta löytyy pilvenpiirtäjä, kävelykatu, vaatekaupat, ostoskeskus ja myös niitä baareja ja ravintoloita. Alueiden "jakajana" toimii juna- ja bussiasemat. Hostellini sijaitsee Northbridgen puolella, parin minuutin kävelymatkan päässä yöelämän ytimestä. (Tämä kappale perustuu omiin havaintoihini kaupungin rakenteesta - jos blogiani eksyy lukemaan joku toinen Perthin tunteva, feel free to correct me.)

 

 

Koska nälkäisenä elämä harvoin hymyilee, suuntasin ensimmäisenä kohti ruokakauppaa saatuani matkalaukkuni uuteen asuinpaikkaani. Haahuilin kaupassa kaikessa rauhassa pienen ikuisuudeen, hypistelin jännittäviä erilaisia tuotteita kaikessa rauhassa. Sähelsin itsepalvelukassalla tyypilliseen tyhmäblondityyliin ja rahtasin pari kassillista ruokaa kotia kohti. Matkalla päätin hyödyntää kaupungin ilmaista wifiä ja skypettelin siskon kanssa tovin jos toisenkin kävelykadun penkeillä istuen. Päästyäni takaisin "kotiin", makasin koko loppupäivän hiljaa huoneessani kännykkääni pläräillen. Oli ihanaa olla hereillä, mutta ilman 'velvollisuutta' puhua kenellekkään. Olen aina viihtynyt itsekseni, tarvinnut omat hiljaiset hetkeni. Niiden arvo nousi entisestään, kun lyhyen työkokeiluni aikana nuo elämää kannattelevat hetket jäivät käytännössä kokonaan pois.

 

 

Olen tällä hetkellä ristiriitaisten tunteiden keskellä: olen samaan aikaan todella onnellinen, mutta toisaalta hieman peloissani. En saanut edes vuorokautta aikaa valmistautua henkisesti nykyiseen tilanteeseen. Olen työtön ja koditon, uudessa maassa, kaukana kotoa. Rahaa on helppo saada tässä maassa palamaan kun ruoka on todella kallista (neljälle omenalle tuli hintaa kuusi euroa), asuminen on todella kallista, alkoholi on todella kallista paitsi viini (kalja maksaa baarissa 10 dollaria, kaupassa 3-4 dollaria halvimmillaan) eikä oikeastaan mikään ole erityisen edullista. En ole tehnyt CV:täni englanniksi, en ole hankkinut veronumeroa, en tiedä mitä asioita pitää hoitaa ollakseni valmis työntekoon, en ole avannu pankkitiliä, en todellakaan tiedä, millaisia töitä lähtisin täältä hakemaan. Ahdistaa. Kuvittelin pitäväni viikon kaksi lomaa, mutta en pysty rentoutumaan kaikkien keskeneräisten asioiden keskellä. On muutenkin tylsää lomailla yksin, lähes kaikki hostellissa asuvat käyvät töissä, kuten myös kaikki kaverini täällä. Saan muutenkin paremmin mielenrauhani säilytettyä, jos saan edes muutaman tunnin duunia viikkoon.

 

Asiat järjestyvät aina, kun tarpeeksi siihen uskoo ja tekee töitä sen eteen. Jo nyt tiedän varmaksi, etten enää koskaan ryhdy täyspäiväiseksi aupairiksi; ne hommat eivät vain ole minua varten. Tiedän myös haluavani jäädä Perthiin. Täällä on kuulemma paljon helpompaa löytää töitä, kuin itärannikolla. Hostellielämässä hyviä puolia on muun muuassa se, että voin kutsua kaverini tänne aloittelemaan, minkä heti perjantaina teinkin. Istuimme yleisissä keittiötiloissa, joimme viiniä ja höpöttelimme muiden hostellissa asuvien kanssa. Lähes kaikki hostellin työntekijät ovat reissaajia, jotka ovat asuneet täällä jonkin aikaa ja saavat asumiskustannukset nollille tekemällä työtä hostellille. Kukaan ei siis ollut moksiskaan siitä, että viisi ihmistä käärivät sätkänsä keittiönpöydän ääressä ja polttivat pilveä takapihalla. Pieniä muutoksia arjessa verrattuna perhe-elämään.

 

 

Onnellisuusasioita Australiassa riittää. Kävelet bussiin, bussikuski tervehtii iloisesti, kävelet kohti takapenkkiä ja ihmiset katsovat ystävällisesti silmiin, osa jopa tervehtii. Kaduilla tallustellessa saatat vaihtaa sanan satunnaisen vastaantulijan kanssa, asutusalueilla kaikki ihmiset tervehtivät toisiaan iloisesti. Kaupan kassalla kysellään, kuinka päivä on sujunut ja toivotetaan mukavaa loppupäivää. Kaikenkaikkiaan yleisilmapiiri on positiivinen, ystävällinen ja kohtelias. Pienillä asioilla luodaan onnellisuutta, siinä olisi suomalaiselle yhteiskunnalle opettelemista. Vaikka kaikki muu menisi ohi, ei voi olla huomaamatta ympäristön kauneutta, se jos joku saa mielen kirkastumaan.

 

 

Muutokset tekevät hyvää, jos ei ole tyytyväinen, ei kannata jäädä tuleen makaamaan. Aina ei kannata valita sitä helpointa tietä, pieni tuskallisuus yleensä maksaa itsensä takaisin. Kuten ensimmäisessä postauksessani kirjoitin: "Edessä häämöttää täysin uusi jakso elämässäni, mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja tehdä elämästä juuri sellaista, mitä sen haluan olevan. Tietääpä ketä sormella osoittaa, jos onnettomaksi ajautuu". Vaikka asiat eivät tällä kertaa edenneet niin nätisti, pääasia on, etten jäänyt pidemmäksi aikaan tilanteeseen, joka teki minut onnettomaksi. Tällä hetkellä pelottaa ja ahdistaa, mutta pieni ääni sisälläni kertoo, että suunta on oikea. Nyt annan asioiden edetä omalla painollaan ja katson, mihin se minut johtaa.

 

 

Paljon toivottuja kuvia, olkaa hyvät. Rantakuvat ovat Scarborough beachiltä, kaupunkikuvat cityn puolelta räpsittyjä eräänä valkoisen pilvisenä päivänä.

 

Loppuun vielä erityiskiitos kaikista tsemppaavista viesteistä, joita olen saanut tänne vastaanottaa. Olen onnekas, että elämässäni on niin valtava määrä ihmisiä, jotka välittävät ja elävät mukana matkassani blogini välityksellä. Pieni potku pyllylle ei ole koskaan pahitteeksi, jos joutuu kirjoittamaan asioita, joita tässä eräässä postauksessa teille jaoin. Kiitos!

Kotiutumishommissa

Mistähän sitä lähtisin liikkeelle. Mikä päivä tänään on? Torstai? Viimeiset kolme vuorokautta ovat tuntuneet kahdelta kuukaudelta. Niin paljon uutta, paljon siistejä juttuja. No, aloitan vaikka aikajärjestyksessä purkamaan tätä sekavaa ajatusmöykkyä.

Lennot sujuivat niin mukavasti, kuin yli 20 tuntia lentokoneessa voi sujua. Nukuin todella vähän kahdella ensimmäisellä lennolla ja olin äärettömän uupunut saapuessani Kuala Lumpuriin.

Onneksi pidätin lentokoneessa!

Selviydyin jotenkuten viimeiselle lennolle ja seuraavan kerran heräsinkin vasta laskeutuessani Perthiin. Kentällä olivat vastassa au pair perheeni äiti ja kaikki kolme lasta. Siitä ajeltiin kotia kohti, kävin suihkussa, söin jotain ja tipahdin kahdeksalta illalla (Suomen aikaa klo 15). Aamulla heräsin inhimillisesti kahdeksan jälkeen ja näin ollen pääsin heti ensimmäisenä yönä paikalliseen rytmiin - how great is that!

Lapsilla on vielä tämä viikko lomaa koulusta, joten heidän äitinsä on ollut kotona koko alkuviikon. Lähdimme heti ensimmäisenä aamupäivänä kaupungin keskustaan, missä järjestettiin jonkinsorttinen lasten festivaali. Askartelupajoja ja kaikenlaista erilaista härdelliä meneillään, ihan hauskaa toimintaa kaikenkaikkiaan! Pyörähdimme pikaisesti myös läheisessä ostoskeskuksessa lounaalla ja ah! Rakastuin keskustaan välittömästi! Olen aika huono kamerankäyttäjä, en ikinä jaksa nähdä kuvaamisen vaivaa siinä hetkessä ja jälkikäteen harmittaa. Ehkä puolessa vuodessa kerkeän kuitenkin jonkin verran kuvailemaan - malttia nyt vaan teille siis hah. Kaikkialla on todella siistiä ja arkkitehtuuri on niin mielenkiintoista, että jopa arkkitehtuurista todella vähän kiinnostunut ihminen kiinnittää siihen väkisinkin huomiota. Vanhaa ja uutta on yhdistelty upeaksi kokonaisuudeksi, pilvenpiirtäjien viereltä löytyy mitä suloisimpia täysin erityylisiä rakennuksia.

Lapset ovat melko raskaita varsinkin näin alkuun, kun kaikki haluavat minun huomiotani jatkuvasti. Ensimmäisenä aamuna seitsemän jälkeen he pyörivät oveni lähettyvillä odottaen, milloin herään. Heidän puhettaan on helppo ymmärtää, paitsi silloin kun on itkukohtaus samaan aikaan päällä - epämääräistä muminaa, erikoisia sanoja. Perheen äiti on ehdottomasti pahin, hänen puhetapansa on todella nopea ja mumiseva kruunattuna aksentilla ja australian englannille tyypillisillä sanavalinnoilla, rehellisesti sanottuna kahden ensimmäisen päivän aikana ymmärsin noin 30% siitä, mitä hän minulle sanoi. Muuten ei ole ollut sen suurempia ongelmia ja aivot todella nopeasti muuntautuvat muuttuneeseen tilanteeseen. Jo näin muutaman päivän jälkeen alkaa valtaosa ajatuksista virtaamaan englanniksi, eikä kuunnellessa mene enää kolmen sekunnin viivettä asioiden sisäistämiseen.

Koska haluan pitää tämän vain nopeana kuulumisten kertomisena, on pakko siirtyä seuraavaan aiheeseen. Aussimiehet. Oh dear god. Vasta eilen illalla (YLI 24h MAASSA OLLEENA!!!!) muistin tinderin! Heti ensimmäisestä miehestä lähtien tiesin olevani taivaassa. Tässä pientä esimakua, ensimmäinen match ja ensimmäinen treffikutsuja, upeassa paintkollaasissa!

Jos et tiedä mikä tinder on, voit joko googlettaa tai antaa asian olla. Tai jäädä tuijottamaan ylläolevia herroja.

Mieshumala on humalatila, jota en todellakaan vielä hallitse. Eilen jouduin erään järjettömän komean miesmyyjän uhriksi yksin kauppakeskuksessa vaellellessani. Mukavasti tallustelin eteenpäin, kun yhtäkkiä olen tilanteessa, jossa mies levittelee jotain voiteita kämmenselälleni (minun nyökytellessä tyytyväisenä), puhuu, puhuu, katsoo syvälle silmiin, puhuu ja pum. Noin kymmenen minuutin päästä vihdoin jatkoin matkaani. Kädessäni 80 dollarin kasvojenkuorinta-aine. MITÄ HELVETTIÄ! Jouduin jonkun jäätävän kusetuksen kohteeksi (hinta oli alunperin 140 dollaria, siihen en sentään langennut), koska en ikimaailmassa voi käyttää 80 dollaria kasvojenkuorintamönjään.

Perhe on aktiivisesti näyttänyt minulle paikkoja, mikä on ollut todella mukavaa. Esikaupunkialue missä asun, on todella rauhallista ja kaunista seutua. Matka keskustaan kestää bussilla 10 minuuttia ja kaupungin siluetti näkyy takapihaltamme. Lasten koulut ja harrastukset ovat kaikki kävelyetäisyydellä, mikä helpottaa elämää aikalailla. Muutenkin Perth on mukavan kompaktin kokoinen kaupunki. Liian pieni käveltäväksi, muttei kestä tuntikausia matkustaa paikasta A paikkaan B.

Lasten koulumatkalta napattu otos. Tuttua, turvallista ja kotoisaa - olenko Järvenpään kävelykadulla?

Olen kuulunut Perthin Aupaireille suunnattuun suljettuun Facebook ryhmään jo pidemmän aikaan ja seuraillut jo Suomesta käsin, kuinka ihmiset sopivat tapaamisia kahvin/illallisen/drinkkien/baari-illan/rantapäivän/leikkitreffien merkeissä. Kirjoitettuani itse ryhmään olevani kiinnostunut tutustumaan uusiin ihmisiin, sain heti yli kymmenen viestiä alueella olevilta aupaireilta. Eilen kävin jo kääntymässä paikallisessa baarissa parin tytön kanssa - oli ehkä hieman liian aikaista yrittää olla niin meluisassa paikassa sosiaalinen. Olin maailman tylsin ja hiljaisin ja kaikenlisäksi myös aavistuksen ärsyttäväkin, koska en yksinkertaisesti pitänyt baarista yhtään (Järvenpääläiset: Zapatan ja RT:n välimuoto, paska livebändi, sairaasti jengiä joista et tunne ketään. Selvinpäin.) Pitää vielä muutama tovi totutella englannin kanssa, että pääsen samalle sosiaalisuuden tasolle missä normaalisti leijailen. Pakollinen lisäys tosin tehtävä baarin viihdearvollisista bonuksista: 1. Huoria, jotka nostivat jatkuvasti mekkonsa niin ettei turhan paljoa jäänyt näkemättä. 2. Kreisibailaavat aasialaiset. En ole ikinä, koskaan elämässäni nähnyt mitään niin hauskaa, kuin hillittömät ryhmät kiinalaisia ja japanilaisia joraamassa täysillä, kuin ensimmäistä kertaa elämässään. En pysty selittämään tätä sen enempää, mutten ole ikinä, koskaan nähnyt mitään vastaavaa. 

Viikonloppuna pitäisi tavata lisää ihmisiä ja lähteä ottamaan kesän ensimmäiset brunat pintaan. Kuvissa sanahirviö Scarborough beach, jonne kotoa matkaa bussilla 20 minuuttia.

Viikonloppuna myös luvassa on treffit lähes kahden vuoden takaisen lomaromanssin kanssa, joka asuu kuin asuukin Perthissä! Ihan loistavaa, miten pieneksi maailma välillä muuttuukaan.

Loppuun vielä kuvia paikallisesta Central Parkista eli King's Parkista. Ihan järjettömän iso ja mielettömät maisemat! Koko Perthin kauneuden sisäistäminen tulee viemään paljon aikaa. Joka päivä näkee niin mielettömiä asioita, ettei niitä millään pysty pieni suomalaismieli sisäistämään. 

Arkipäivät ovat aikataulullisesti aika tiukkoja: seitsemältä täytyy olla työvalmiudessa, jos kaikki lapset eivät ole koulussa/päiväkodissa koko päivää, vapaudun vasta kello kuuden aikoihin illalla. Siitä voi joko sännätä tapaamaan ihmisiä taikka jäädä kotiin illalliselle ja kirjoitella näitä postauksia, jotka vievät yllättävän paljon aikaa. Suomikotona en ole vuosiin karttanut kotiinjäämisen vaihtoehtoa, mutta täällä tilanne on toinen. En jaksa kuunnella enää hetkeäkään lasten kitinää, jos kuuntelematta olemisen mahdollisuus on olemassa. Yksi kokonainen päivä täysin yksin lasten kanssa on takana ja melko hyvinhän se meni. Nuorimmainen kertoi vihaavansa minua, hyvä yritykseni tehdä lapsille pirtelöä päättyi siihen, että puoli litraa maitoa lenteli pitkin lattioita ja pöytiä, yksi lapsista juoksi ovenkahvaan ja päästä tuli verta. Eiköhän tästä vielä ura urkene tällä menolla. Sellaista tältä erää! 

P.s. Ystävät, sukulaiset, kuka tahansa joka haluaa whatsappailla: laittakaa facebookissa/sähköpostilla viestiä, sain aussinumeron toimintaan ja suominumeroon lähetetyt whatsapit eivät enää tule perille.