Vain orjajutut

Kappas vaan – niin sitä hurahti yli kuukausi ilman vilkaisuakaan läppäriä kohden. Kolme viikkoa sitten saimme vihdoin ja viimein täyspäiväisen työn ja nykyään CV:n ylintä riviä koristaa kesäkurpitsoiden poimijan titteli. Töitä paahdetaan vaivaiset kuusi päivää viikossa 4-11 tunnin vuoroissa. Kesäkurpitsoiden sielunelämää tulee pohdiskeltua  lähes kaikki valveillaolotunnit ja henkinen hyvinvointi on kirjaimellisesti vaakalaudalla, kun päivässä poimii 9 375 oikean kokoista, muotoista ja väristä kesäkurpitsayksilöä. Hereilläolotunneista työn ulkopuoleista aikaa jää jäljelle noin kolme tuntia per päivä, jolloin on aika tiskata eväsrasiat, pakata uudet tilalle, käydä kaupassa ja tehdä ruokaa. Uusi nukkumaanmenoaikani on kello seitsemän, kun fyysisen työn runtelema kroppani on enää kykenemätön toimimaan ja kello neljän herätykset painavat silmäluomet kiinni. Jokainen aamu alkaa 1000mg panadolin voimin, kun puskien seassa jatkuva kyyristely on tehnyt tuhojaan selälle eikä edes käveleminen onnistu ilman jatkuvaa kipua. Kyllä sitä joka päivä on pakko pysähtyä hetkeksi pohtimaan, mitä helvettiä sitä omalla elämällään on parhaillaan tekemässä. En ole eläissäni kokenut vastaavaa tuskaa, mitä kurpitsoiden maantasolta poimiminen selässäni päivittäin aiheuttaa. Kipu on kuitenkin jokaiselle tiimimme jäsenelle sama, joten yhteistuumin yritämme selvitä päivästä toiseen ja pitää ajatukset poissa pellosta. 10 viikon päästä voin kuitenkin lähettää toisen vuoden viisumihakemukseni eteenpäin ja saan kokonaisen vuoden aikaa nauttia elämästä maassa, josta olen vasta nähnyt murto-osan. Kun tekee mieli luovuttaa, teen henkisen matkan lokakuiseen Järvenpäähän ja kappas vaan, seuraava tunti poimiessa sujuu huomattavasti helpommin.

Jottei koko kulunut kuukausi jäisi käsittelemättä, on aika hypätä ajassa viisi viikkoa taaksepäin ja muistella edellistä kertaa kun meren kohina kantautui korviini. Tehtiin siis hostellin kanssa retki Bowen beachille, joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Ayrista. Päivä sujui niinkin leppoisissa tunnelmissa, että 14 minuuttia ennen lähtöä kaverimme kolkutti oveemme ja repi meidät ylös sängystä. Niin Emma kuin minäkin asetimme muistaakseni viisi herätystä aamuksi, koska tokihan olimme railakkaassa illanvietossa lauantaina ja osasimme ennustaa aamun tuottavan vaikeuksia. Äkkiä pakkasimme kamat kasaan ja hyppäsimme bussiin, kello kahdeksalta sihahti auki aamukahvin sijasta aamukalja ja näin ollen selviydyimme päivästä vallan hilpeissä tunnelmissa. Bikinikuvat jäivät omalta osaltani ottamatta, noina onnellisina työttömän päivinä kun viikonlopuilla oli tapana venähtää kolmepäiväisiksi viinimaratoneiksi, tuntui sunnuntaina kameran takana pysytteleminen itselleni sopivammalta vaihtoehdolta.

Ennen poimintatöiden alkamista teimme yhteensä viisi päivää istutushommia. Viikot matelivat hitaasti, pankkitilin saldo hupeni pelottavaa vauhtia ja koko elämän tarkoitus oli selvitä perjantaihin ilman henkistä hajoamista. Noin 20 ihmistä teki töitä päivittäin ja kolmisenkymmentä makasivat päivät pitkät hostellilla tekemättä yhtään mitään. Onneksemme olemme siunaantuneet toisillamme – parempaa hostelliperhettä en voisi itselleni toivoa. Yhteistuumin päätimme pitää ilmapiirin positiivisena, mikä toisinaan tuotti vaikeuksia kun stressitasot ajan ja rahan puutteesta nousivat valtaviksi. Saattoi siinä jonain päivänä elämän epätietoisuus ottaa aika tiukan otteen, muutama kyynel koti-ikävästä vieriä poskelle ja surumielisyys valtasi koko hostellin. Epätietoisuus on elämäntilanteista ikävin, mutta kuten jo aiemmin olen täällä jankuttanut, on asioilla tapana järjestyä ja niin tavallaan kävi tälläkin kertaa.

Niin paljon kun läppää irtoaakin uudesta urastani pellolla, on todellisuus aika karmaiseva. Kuluneella viikolla paiskimme viisi ja puoli päivää töitä ja työtunteja kertyi jotain 45 paikkeilla. Maanantaina poimimme yhteensä 11 tuntia ja 10 minuuttia, vain kahdella vartin tauolla. Australian hallitus yrittää kitkeä backpackereiden orjuuttamista, on hassua huomata kuinka pitkälle itsekin omaa kykenevyyttään on valmis venyttämään vain rahan ja viisumin vuoksi. Olemattomat tauomme ovat ehdottomasti laittomia ja jopa työsopimuksemme vastaisia, mutta viikkokausien odottelun jälkeen ei kukaan halua nousta työnantajaamme vastaan etenkään kun kyseinen heppu ei potkujen antamista paljon arastele. Kolmen työviikon aikana olen pudottanut painoa kolme kiloa, mikä toki on varsin positiivista, mutta myös kertoo jatkuvasta reilusta energiavajeesta, koska yksinkertaisesti aikaa syömiselle ei ole. Emme saa turvallisuussyistä kuunnella musiikkia poimiessamme, eikä rupatteluakaan katsella kovin hyvällä. Kun 10 tuntia kyyristelet kädet maantasolla, selkä vääränä, nälkäisenä ja väsyneenä et tunne enää olevasi ihminen. Kaksi tyttöä on tippunut kelkasta kokonaan menetettyään lähes kävelykykynsä selkäkipujen vuoksi. Oma kroppani yrittää viestittää, että olisi mahdollisesti aika jo lopettaa tekemällä minut niin väsyneeksi, etten pysty valvomaan edes iltakahdeksaan. Kuuden jälkeen on turha kuvitellakaan löytävänsä itseään mistään muualta kun sängystä, eikä  mikään unimäärä riitä palauttamaan elimistöä normaalitilaan. Oma selkäni toki kipeytyy töitä tehdessä, mutta parin viikon jälkeen kipu muuttui siedettävämmäksi, enkä usko itse tippuvani tiimistä enää selkäni takia. Toinen kynnyskysymys toki on, haluanko todella leikkiä orjaa kolme kuukautta putkeen vai olisiko järkevämpää irtisanoutua itse ja toivoa, että joku toinen farmi olisi parempi. Melko varmana kuitenkin pidän sitä, etten kaikkia jäljellä olevia 59 päivää tule samassa työpaikassa tekemään. 

Niin paljon kun itseäni harmittaakin, joudun hyväksymään faktan, etten pysty ylläpitämään blogia kesäkurpitsaorjuuteni aikana. Olen lähes kykenemätön syömään, peseytymään ja pakkaamaan eväitä, eikä tämä julkinen matkapäiväkirjani valitettavasti hyppää elämäni prioriteettilistan kärkeen tässä elämäntilanteessa. Viikon ainoa vapaapäiväni sunnuntai kuluu yleensä krapulaa ja univelkaa pois nukkuessa ja näytön tihrustaminen, suomen kieliopin pohdiskeleminen ja kuvien Facebookista metsästäminen ovat ultimaattisen valtavia ponnistuksia näinä päivinä. Näin ollen julistan itselleni oikeuden vieräyttää kiven sydämeltäni ja nauttia ainokaisista vapaapäivistäni ilman tietokonetta sillä hinnalla, että blogipuoli hiljenee nyt vähintäänkin muutamaksi viikoksi. Meillä on Emman kanssa suunnitelmana ostaa auto hostellikavereiltamme, eikä mikä tahansa auto, vaan pakettiauto Bex, joka tulee olemaan kotimme kun täältä helvetinloukosta joskus pois pääsemme. Tytöt ovat rakentaneet pakun takaosaan sängyn ja kaikki elämiseen tarvittavat välineet vessaa ja suihkua lukuunottamatta löytyvät uudesta tulevasta nelipyöräisestä kodistamme. Minä, Emma ja Bex tullaan huristelemaan tuhansia kilometrejä ympäri East Coastia vailla suunnitelmaa! Nopealla lyhyen matikan laskutoimituksella luulisin, että joudumme tekemään vielä vähintään kolme viikkoa töitä ennenkun avaimet vaihtavat omistajaa ja sen jälkeen vielä pari viikkoa kerryttää jotain satasia tilille, ennenkun voimme sivupeileistä tiirailla taakse jäävää Ayria. Suunnitteleminen ei kuitenkaan ole koskaan ollut vahvin lajini, joten nähtäväksi jää, mitä tapahtuu, milloin ja miten. Nyt mennään päivä kerrallaan ja toivotaan, että pysytään hengissä. Niin kauan kun täällä on hiljaista, voitte ottaa pienen hartaushetken kaikkien hedelmänpoimijoiden muistoksi Prisman heviosastolla tallatessanne. Minä pidän huolen, että Australialaiset eivät näänny nälkään kesäkuussa 2015. Palaillaan asiaan siis!