Elämää maalaisjunttina

No ei muuta kun terveiset landelta! Matka Perthistä Ayriin sujui paremmin kuin hyvin. Matkatavarat saatiin ihmeen kaupalla painorajojen mukaisiksi ja lennot menivät vallan uneliaissa merkeissä. Kun Brisbanen kautta vihdoin saavuimme Townsvilleen, oli couchsurfing hostimme  kentällä odottelemassa. Heppu osoittautui vallan mainioksi tyypiksi, vei tytöt hampurilaisille ja näytti Townsvillesta kaiken, mitä kello kahdeksan aikaa silmät väsymyksestä harottaen pystyimme näkemään. Aamulla kuuden jälkeen heräilimme ilmapatjalta, kasasimme kamppeet ja hyppäsimme mukavan, ilmastoidun auton kyytiin ja matka kohti Ayria saattoi alkaa. Rehellisesti sanottuna en muista näistä ajoista enää yhtään mitään, mutta tunnin matkan jälkeen jäimme laukkujemme kanssa uuden kotimme Lazy Lizard Lodgen pihaan, sanoimme kiitokset ja heipat todennäköisesti elämämme parhaalle couchsurfing hostille ja checkailimme itsemme sisään uuteen kotikoloseemme. Ja siitä se tarina vasta alkaakin.

En tiedä onko se kuumuus, kosteus vai Ayr, mutta olemme ajautuneet elämänkoomaan. Elämänkoomassa heräät aamulla, puolen tunnin pohdiskelun jälkeen haukkaat aamiaista, minkä jälkeen levittäydyt makaamaan nurmikolle varjoon etkä nouse koko loppupäivänä muualle kuin syömään. Illalla kymmenen aikaa alkaa jo nukkumatti koputtelemaan ja on pakko päästä vällyjen väliin mitä pikimiten. Tätä autuasta elämäntapaa häiritsee vain viikonloput, jolloin on aika ryhdistäytyä, käydä suihkussa, meikata, harjata hiukset, juoda halpaa viiniä ja kruunata ilta olemalla aidosti omana itsenään heilumassa yhdessä niistä kolmesta pubista, mitä Ayrin kirkonkylä meille tarjoaa. Varsin voittoisasti taidettiin ensimmäisenä perjantaina valloittaa tanssilattiaa – ainakin kylän ainoa DJ oli vakuuttunut. Ilmeisesti olimme olleet kovassa Pussycat Dolls tanssimisen tarpeessa, sillä heti seuraavana viikonloppuna herra DJ tuli koputtamaan olkapäätäni ja kertomaan, että hän on ladannut koko Pussycat Dollsin tuotannon koneelleen ja nyt voi soittaa ihan minkä kappaleen vain haluaisimme kuulla. Näin ollen voisin luokitella minun ja Emman päässeen piireihin – Ayrin todennäköisesti ainoa DJ kuuluu ystäväpiiriimme. Tällä pröystäillään vielä pitkään.

Polku vessoille ja yleisiin tiloihin!

Saavuimme tosiaan torstaiaamuna hostellille ja paikan omistaja iloksemme ilmoitti, että olemme ensimmäiset työlistalla. Työlistalle siis pääsee sitä mukaan kun hostelliin majoittuu ja siltä listalta järjestyksessä passitetaan ihmiset töihin sitä mukaan kun farmarit soittelevat työvoimaa tarvitsevansa. Oman hostellimme systeemi on sellainen, että kun kerran aloitat jollekin farmarille töitä tekemään, olet siitä eteenpäin hänen leivissään ja teet töitä vain silloin, kun kyseiseltä farmarilta puhelua pukkaa. Elämänkoomamme keskeytyi odottamaamme aiemmin. Maanantaina, vain neljän elämänkoomauspäivän jälkeen, oli aika siirtyä takaisin ruotuun. Aamulla kello soi 5.15, pakkasimme mukaamme 16 litraa vettä, peanut butter + banaani leipiä ja pastaa tomaattikastikkeessa ja näin ollen olimme valmiita ensimmäiseen koitokseen. Hyppäsin yhden hostellilta työmatkoihin tarkoitetuista autoista rattiin ja huristelimme läheiseen kylään Home Hilliin ja sieltä läpi peltojen löysimme oman farmimme. Farmarimme on oikein mukava mies, joka syystä tai toisesta ottaa vain tyttöjä palvelukseensa – erikoinen piirre, huomioonottaen että valtaosa farmareista ei edes laita tyttöjä tekemään esimerkiksi poimintaa, koska miehet yksinkertaisesti suoriutuvat siitä paremmin suuremman lihasmassansa kanssa. Meidän tehtävämme oli yksinkertaisesti kitkeä. Kitkeä aivan jumalaton määrä munakoisoistutuksia. Ensimmäinen päivämme oli kahdeksan tunnin mittainen. Vettä taisi kulua lähes koko 8 litraa per naama ja selkä, reidet ja pakarat olivat niin jumissa koko päivän kyykkimisen/kyyrimisen jäljiltä, että tiistai aamu lähti käyntiin särkylääkkeen voimin. Ihmiset varoittivat töiden olevan todella raskaita, enkä sitä yhtään kyseenalaistanut hommaan ryhtyessäni, mutta tiistaina lounastauolla olimme molemmat niin loppu, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Jo pelkkä kyykkiminen istutuksissa on itsessään yllättävän rankkaa, eikä istuminen/konttaaminen tule kuulonkaan, kun istutukset ovat noin 70 cm etäisyydellä toisistaan ja laiskottelu hidastaisi työntekoa liiaksi. Mutta kun kyykit +30 asteen kuumuudessa, polttavan auringon alla ilman varjoa, muuttuu homman luonne täysin. Koska olemme melko pohjoisessa Queenslandissa, vallitsee alueella trooppinen ilmasto, joka muuttaa kuumuuden täysin erilaiseksi. Tokihan Perthissäkin lähes koko tammikuun pyörivät lämpötilat +40 asteessa, mutta +30 täällä tuntuu paljon pahemmalta – kaikki toimintakyky katoaa. Kuuden vesilitran jälkeen täytyi vessassa käydä kerran (vessa sijaitsi vajassa ja erehdyin vilkaisemaan seinille. Lopetin jättikokoisten hämähäkkien laskemisen seitsemän jälkeen, suljin silmäni ja toivoin, ettei tarvitse palata kovinkaan usein) ja verensokerit tippuivat uskomattoman lyhyessä ajassa aiheuttaen voimattomuutta. Eväät säilytetään autossa, joka myöskin pysyy parkissa auringossa koko päivän, joten hyvien, hitaasti kropassa palavien ruoka-aineiden, kuten lihatuotteiden, säilyttäminen on melkoisen haastavaa hommaa. Onneksemme saimme palata elämänkoomailun pariin näiden kahden kitkemispäivän jälkeen saatuamme urakan valmiiksi.

Töitä ei näiden kahden harvinaisen pitkältä tuntuneen päivän jälkeen ole enää ollut, kunnes tänään saimme jälleen sopimuspapereita sylin täydeltä käteen ja pääsemme uuden farmarin palkkalistoille. Huomenna luvassa on istuttamista, eikä harmainta aavistusta työn jatkuvuudesta. Parasta olisi, jos saisi pari viikkoa tehdä vain pari päivää viikosta ja antaa kropan tottua uudenlaiseen rasitukseen. Olemme pyrkineet Emman kanssa tekemään kuntopiiriä vapaapäivinämme vallan mainiolla menestyksellä – toivottavasti farmipäivien jälkeen kuumottaa tonnit taskussa ja peppu on tiukemmassa kunnossa kuin koskaan.

Hostellissamme asuu tällä hetkellä ihmisiä Briteistä, Saksasta, Virosta, Hollannista, Ruotsista, Ranskasta, Italiasta ja tietenkin Suomesta. Valtaosa on englantia äidinkielenään puhuvaa sakkia, mutta sinnekkös sitä itsekin alkaa jo joukkoon sopeutua. Ilmapiiri on pääosin todella hyvä, ikäjakauma on hyvin 20 yläpuolella, joka varmasti asiaa edesauttaa asiaa. Paikalle saapuessamme tyydyimme katsomaan totuutta silmiin, laittamaan tukan nutturalle, mukavat vaatteet päälle ja hautaamaan meikit syvälle kaappien syövereihin. Saman ratkaisun on tehnyt noin 95% kanssa-asujistamme ja viikonloppujen koittaessa on hauska huomata, ettei meitä asukaan 40 mörköä samojen kattojen alla, vaan ihan oikeasti vallan viehättäviä, tavallisia ihmisiä, jotka ovat päättäneet olla katsomatta peiliin arkipäivinä. Itse huomasin viime viikolla, etten harjannut hiuksia kolmeen päivään ja niskakarvat olivat iloisesti muodostumassa rastoiksi – tässä nyt näitä yksittäisiä syitä siihen, etteivät sosiaaliset mediani täyty selfieistä päivä toisensa perään. Ja mitä muuhun kuvaamiseen tulee, heh, tätä tuskin moni osaa odottaa. En ole ottanut yhtään kuvaa Ayrista kamerallani - nämä kaikki uskomattomat otokset on näpsitty ohimennen kännykällä, hupsista heijaa. Kerran kannoin kamerani mukaan kylälle, mutta en yksinkertaisesti nähnyt yhtäkään hyvää kuvauskohdetta, koska kylä on todennäköisesti yksi rumimmista missä olen koskaan ollut. Lupaan seuraavaan postaukseen ikuistaa näitä loputtoman suoria, tylsiä, kävelyväylättömiä katuja, minkä jälkeen ymmärrätte mitä tarkoitan. Sitä ennen varmaan pompahtelee aika ajoin kaikkia turhia juttuja Instagramin puolelle @verkkkku.
 

Työmatka auringonnousussa :)

Monia backpacker majoituksia pyörittävät backpackerit itse, mikä johtaa usein hyvin alkoholintäyteiseen holtittomuuteen ilman mitään elämän tolkkua. Meidän hostellissa asiat ovat toisin. Paikan omistaa pariskunta, jotka ovat asettaneet sääntöjä, joita tulee noudattaa. Jokaikinen sääntö on kuitenkin järkevä, koska kyseessä on working hostel ja tälläkin hetkellä suurin osa miespuolisista asukeista painaa kuusi päiväistä työviikkoa ja he todella tarvitsevat yöunensa. Pariskunta kuitenkin tuntee jokaisen asukkinsa ja ovat mitä hyväsydämisiä ihmisiä, jotka omasta vapaasta tahdostaan tarjosivat koko hostellille ilmaiset grillibileet ruokineen perjantaina, koska ovat niin tyytyväisiä tämänhetkiseen joukkioomme. Tänä sunnuntaina on myös luvassa hostellimme oma retki Bowen beachille, pääsemme hieman kruisailemaan veneelle ja lillumaan uimarenkaissa rannalle – merta ja rantoja olen kovasti jo ikävöinytkin!

Näin lähelle normaalielämää en ole koskaan hostellissa päässyt – ihmiset loikoilevat ympäriinsä vapaapäivinään, monet treenailevat aikaa kuluttaakseen, illallista kokkailee kaikki samaan aikaan yhteisessä isossa keittiössä ja lähes joka päivä katsotaan yhdessä joku leffa. Monet pelailevat lauta-/korttipelejä tappaakseen tylsyyttä, mutta muutama kekseliäämpi tapaus keksi iskeä kehiin myös watersliden (vesiliu’un, kuulostaa niin typerältä), maalata nurmikolle Twister pelin, maalata palmuun kuvia, laittaa omia istutuksia kasvamaan puutarhaan ja mitä vielä. Pojat usein auttavat erinäisissä hostellin kunnostustöissä kaljapalkalla, itse tyydyn istumaan vieressä supervisorin roolissa. Meikittömyys, likaisissa hiuksissa hikisenä hilluminen on kaikkien odotusten vastaisesti herättänyt vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen. Valitettavasti kiinnostus on tällä hetkellä ollut varsin yksipuolista, vaikka toki tavoitteenani on löytää itselleni hostellipoikaystävä, ihan vain mielenkiintoa arkeen tuomaan. Olemme Emman kanssa yrittäneet päättää, mitä kansallisuutta lähtisimme tavoittelemaan. Ranskalaiset ovat joutuneet ehdottomaan boikottiin huonon englanninkielentaidon ja salaisten tyttöystävien vuoksi, mutta muuten on pelikentät vielä avoinna. Asian työstämiseen suhtaudumme vakavalla otteella ja teemme vain tarkasti harkittuja liikkeitä miesasioiden suhteen.

Lempiharrastuksen parissa!

Tämän maratonmittaisen kuulumisten pintaraapaisun haluan lopettaa ilmoitukseen, että bloggaamiseni tulee tuottamaan valtavaa tuskaa ja vaivannäköä koko Ayrissa olemiseni ajan. Joudun taas ”tekemään yhteistyötä” eli taistelemaan oman tietokoneeni kanssa ja jonain päivänä saattaa olla, että kuoleman hetki hänelle koittaa. Tietokoneeni on siis aivan jumalattoman täynnä viruksia, eikä tilannetta pysty todennäköisesti enää korjaamaan – heti kun palkkaa alkaa virtaamaan ovista ja ikkunoista, ostan uuden uutukaisen ja pääsen taas ajantasalle näiden hommien suhteen. Tämä postaus olisi voinut tulla ulos jo aikapäiviä sitten, mutten yksinkertaisesti ollut henkisesti valmis availemaan läppärini kantta tietäen, mikä paskaläjä näytölle pamahtaa jokaisen käynnistyksen myötä. Toinen avainasemassa oleva ongelma on puuttuva internet yhteys. Joudun jakamaan rajallisen kännykän nettini näitä postauksia julkaistessa ja tiedän rajallisen netin olevan käsitteenä monelle suomalaiselle täysin käsittämätön, puhumattakaan käytännön puolesta. Itsekään en osaa hallinnoida netin käyttöä kännykälläni alkuunkaan ja näin ollen joudun vähintään kerran viikossa ostamaan 5 dollarilla 500MB lisädataa käytettäväkseni ilman sen suurempia youtube katselmuksiakaan. Kaikenkaikkiaan pidän todennäköisenä, että kirjoittelen harvemmin, mutta paljon. Niin paljon, ettei kukaan kertalukemalla pääse viimeiseen virkkeeseen asti. Paljoahan täällä ei tapahdu, mutta hirveästi on aikaa ajatella ja ihan kamalan uskomattoman blogikelpoisia juttuja pyörii pääkopassa jatkuvalla syötöllä – Emman kanssa muodostamme mielettömän tiimin etenkin potentiaalisten otsikoiden kehittämisen saralla, vaikkakaan tänään niistä ei yksikään luonnollisesti mieleeni pompahda tätä postausta kiireessä viimeistellessäni.

Usein pohdiskelen, kuinka paljon paskaa tännekin tulee jauhettua. Siis sellaista merkityksetöntä soopaa. Tämä hakusana, jolla blogiini on kolme ihmistä googlesta päätynyt sai minut lyömään pääni seinään. Mitä. Helvettiä. Onpahan ilmeisesti tullut laajennettua reviiriä varsin erikoisten hakusanojen alle.