Uusi vuosi, uudet kujeet

Uusi vuosi lähti käyntiin perisuomalaiseen tyyliin juhlimalla. Suomikommuunimme otti suunnan erään paikallisen kaverimme luokse etkoilemaan ja sieltä suuntasimme pariin toisiin kotibileisiin. Iltaa emme erityisemmin etukäteen suunnitelleet, eikä mitään erityistä blogikelpoista siitä käteen jäänytkään - vain lisää iloisia muistoja oman mielen perukoille. Ehkä muutamat kuvat vielä jonain päivänä ryöstän Kristan kamerasta ja huhtikuun paikkeilla varmaan saan nekin tänne lisäiltyä. Koska haluan jättää jälkeeni tavallisten kuulumisten lisäksi myös matkapäiväkirjaa itselleni, toivotan teidät tervetulleeksi matkalle ajatusteni maailmaan.

 

 

Vuosi 2014 oli minulle tärkeä, terveen itsekkyyden oppimisen vuosi. Heti tammikuusta alkaen, aina lokakuuhun saakka, tärkeysjärjestykseni ykkössijalla heilui rahan säästäminen, koska tiesin sen olevan ainoa polku kohti haaveeni toteutumista, Suomen taakse jättämistä. Vuonna 2014 opin vihdoin löytämään tien henkiseen hyvinvointiin, hyväksyin viimein karun faktan, etten voi revetä kaikkialle. Opin talttuttamaan sisällä asuvan suorittavan perfektionistin, joka ajoi minut aikanaan loppuunpalamisen partaalle.

Miksi Suomi piti jättää taakse? Tätä asiaa pohdiskellessa on viime vuosikymmenen aikana kulunut tovi jos toinenkin. Vuonna 2014 käytin näiden ajatusten kanssa kuitenkin erityisen paljon aikaa, en halunnut lähteä maailmalle huonoin perustein. Jos en kykene olemaan onnellinen, ei kyse ole ympäristöstä tai muista ihmisistä, syy löytyy sisältä omasta itsestään. Listailin plussia ja miinuksia elämästä Järvenpäässä, mutta paljon mietitytti myös taakse jääneet matkailut. Ensimmäisen pidempi kosketus elämään ulkomailla tuli 17-vuotiaana, kun pääsin työharjoittelemaan Espanjan Fuengirolaan. Pari kuukautta harvinaisen villejä aikoja jäi mieleen mukavana muistona, mutta lähtiesssäni tiesin, etten pidemmäksi aikaa enää kyseiseen suomalaisten täyttämään turistikohteeseen palaisi. Huomasin, kuinka aurinko vaikutti positiivisesti henkiseen hyvinvointiini, mutten pistänyt pahakseni palata takaisin täsmälliseen, järjestelmälliseen kotimaahani vaikka palo sieltä pois pääsemiseen oli edelleen olemassa.

 

Seuraava etappi oli työharjoittelu Jenkeissä, yksi henkilökohtaisesti suurimmistani saavutuksista koskaan. Koulupaikkaa valitessani hylkäsin haaveen vaihto-oppilasvuodesta Yhdysvalloissa, enkä tämän lähemmäs korvaavaa keissiä olisi koskaan päässyt. Vaikka sain tavata ihania ihmisiä, nähdä arkea kaukana kotoa, kokea mitä upeimpia asioita uskomattomissa suurkaupungeissa, en silti kokenut olevani kotona. Suomeen palaaminen tuntui paremmalta kuin koskaan, mutta jälleen kerran palo muualle jäi.

Vuonna 2014 sain viimein vapauden valita. Kun toukokuussa kilistelin paperit ulos koulusta, olin ensimmäistä kertaa vapaa tekemään juuri ne ratkaisut elämässäni, mitkä tuntuivat oikeilta. Jo kauan ennen tuota päivää olin päätökseni tehnyt; Australia olisi seuraava kohteeni. Rantojen, auringon ja surffareiden luvattu maa huusi nimeäni ja tuntui oikealta - se intuitio sai riittää syyksi jättää kaiken taakse.

 

Kun lokakuun viidentenä päivänä vedin matkalaukun vetoketjut kiinni ja viimeisen kerran kävin läpi pakkauslistaani, ei kyyneleiden pidättäminen enää onnistunut. Tunne siitä, ettei koti jossa kasvoin ja joka oli niin rakas, tule enää koskaan tuntumaan samalta turvapesältä, oli niin vahva etten pystynyt käsittelemään sitä. Samalla hetkellä realisoitui myös se, että pian hyvästelen niin rakkaat perheenjäseneni kuin parhaat ystävänikin. Vaikka heippoja oli sanottu jo lukemattomat kerrat kuluneen viikon aikana, kaikki iskostui tajuntaan siinä hetkessä. Tunne oli sanoinkuvaamaton; sisälläni tiesin, että olin tekemässä oikeaa päätöstä. Kyynelten määrä oli silti loputon. On hämmentävää haluta jotain, kykenemättä täsmentämään mitä se joku on. On pelottavaa lähteä kokeilemaan, löytyykö se joku maailman toiselta puolen.

Nyt  tasan kolmen kuukauden jälkeen en enää vuodata juurikaan kyyneleitä. On ollut mielenkiintoista huomata itsestään, kuinka odottamattomia tuntemuksia esimerkiksi joulunvietto ilman perhettä, toisella puolella maailmaa herätti. Kaipasin jouluruokia, vaikken koskaan ollut niiden suuri ystävä Suomessa (todennäköisesti syy tähän on yksinkertaisesti harvinaisen huonot itsevalmistetut sapuskat). Kaipasin ajanviettoa perheen kanssa ja glöginhuuruisia illanistujaisia ystävien kesken. Samaan aikaan olin äärimmäisen tyytyväinen nykyhetkeen, vietin loistavan joulupäivän hyvien ystävieni kanssa auringosta nauttien. Ristiriitaisuus oli välipäivien tunne, mutta pienet skypehetket taikka whatsapin ääniviestit mitä kummallisimpiin kellonaikoihin helpottavat ikävää. Kiitos älypuhelinaikakauden, on tilanteen vaatiessa helppo olla "lähellä". Kiitos teille, jotka olette "lähellä".

On ikävää, kun ei voi seurata sukulaislasten kasvamista, olla paikalla kun ensimmäinen ystävä synnyttää pienen ihmeen maailmaan, ei voi olla kuuntelemassa ja läsnä, kun joku tarvitsisi ystävää. Mutta on myös ikävää, jos en itse voi hyvin. Henkisesti aika ajoin tasapainoisen tyyppisenä ihmisenä olisin voinut jäädä Suomeen, olisin voinut hakea opiskelemaan ja pärjätä elämässä, mutta se ei olisi tuntunut oikealta ratkaisulta. Vaikka edelleen taidan elää "uutta ja jännää" -vaihetta, tiedän vihdoin löytäneeni sen maailmankolkan, josta ei tarvitse päästä pois. Täällä minun kuului olla kun vuosi 2015 vaihtui kalenterissa, tänne kuulun tätä päivää elämään. Pois pääsemisen palo on vihdoin sammunut, tunnen olevani kotona. Olen valmis muuttamaan mieleni, jos niin on tapahtuakseen, mutta nyt en muuttaisi mitään, nautin elämästä tässä ja nyt.