Moi moi Suomi!

On ilo näpytellä taas tyhjään tekstikenttään sisältöä! Kuten aikanaan jenkkityöharjoittelunkin aikana, myös tämä blogi on lähtökohtaisesti perustettu pitämään läheiset ajan tasalla kaikesta, mitä elämässäni tapahtuu. Tänä päivänä, kun teksti julkaistaan, suuntaan läpi lentokenttien kohti Perthiä ja Australiaa. Uusi kotini sijaitsee 13 100 kilometrin päästä Helsingistä. Perthin kellot naputtavat viisi tuntia Suomea edellä, vuodenajat ovat päinvastaiset ja autollakin ajetaan vasenta kaistaa. Suuria muutoksia edessä, mutta sieltä se elämän mahtavuus yleensä löytyy, mukavuusalueen ulkopuolelta nimittäin. Lentojen varailun jälkeen jännitti, pelotti ja ahdisti. Sitä mukaan kun päivät Suomessa vähenivät, väheni myös ahdistus ja pelko. Jäljelle jäi pelkkä innokkuus ja onnellisuus. Loppupeleissä toteutan suurinta unelmaani ja olen maailman onnellisin, että lähden tälle matkalle. Vaikka tulisin kotiin kuukauden päästä, vaikka kaikki menisi pieleen, en viihtyisi maassa ja rahat loppuisivat ennen aikojaan, tämän matkan prosessointi on ollut elämäni kasvattavin kokemus. Olen oppinut nauttimaan arjesta, jokaisesta pienestä hetkestä. Onni on matka - ei määränpää. Vaikka en pahakseni pistäisikään, jos määränpäässäkin onnea riittäisi.

Kuvanmuokkauksen ammattilainen esittäytyy

Tätä tekstiä kirjoittelen valmiiksi jo muutamaa päivää ennen lähtöä, osaisin kuvitella seesteisyyteni ja rauhallisen mielentilan olevan historiaa tämän tekstin julkaisuhetkellä. Ennustaja en ole, mutta luulen lennon aikana käyväni läpi laajan skaalan pelonsekaisia tunteita, mutta aiemmista reissuista viisastuneena pyrin pitämään mielessä, mistä moiset kauhistuttavat paniikkijännitykset johtuvat. Henkilökohtaisesti koen yksin reissuun lähtemisen olevan oiva tapa haastaa ja ylittää itsensä. On todella turhauttavaa, kun ei enää pystykään pitkään aikaan ilmaisemaan itseään juuri niillä sanoilla kuin haluaisi, pienet ja yksinkertaiset tilanteetkin muuttuvat äärimmäisen tuskallisiksi operaatioiksi, kun oleellinen sana on hukassa. Puhelimesta ei löydykään kenenkään kaverin numeroa, joka voisi lähteä kahville. Ei ole enää aivonollaus lenkkeilyä - on vain kartan kanssa tehtyjä "toivottavasti akku ei lopu" eksymisturhautumisia. Minun näkökulmastani nämä asiat ovatkin niitä, jotka tekevät elämän elämäksi. On mahtavaa saada uusi alku ja päättää, mihin suuntaan asiat lähtevät rullaamaan.

Matkavalmistelut saattavat kiinnostaa. Töitä on tehty. Tuhat tuntia kassatyötä täyttyi heinäkuun loppupuolella, matkakassan kerääminen alkoi heti vuoden alkupuolella. Viisumihakemuksen tein netissä heinäkuun alussa ja lennon buukkasin heinäkuun loppupuolella. Working holiday viisumilla saan viettää Australiassa 12 kuukautta ja tehdä töitä, korkeintaan kuusi kuukautta yhdessä paikassa, tein hakemuksen sunnuntaina ja vahvistus viisumin myöntämisestä napsahti sähköpostiin heti maanantaina. On pitänyt hoitaa vakuutusasioita kuntoon, tilata kansainvälinen ajokortti, katsella mitä rokotuksia tarvitsee, jos vahingossa eksyy Aasiaan pyörimään. Paljon on pitänyt tutkia, selvittää, toimia. Paljon jää selvitettävää myös kohdemaahan, puhelinliittymät, veroasiat, pankkitilit, terveyskeskushommat, mitä vielä. Yhdistettynä jäätävään aksenttitotutteluun ja englannin kielen mieleen palautteluun, tylsää siitä tuskin tulee. Karsin myös valtavan määrän maallista omaisuuttani myymällä vaatteita ja heittämällä turhat rojut roskiin, siinä uskossa, ettei kotiinpaluu kuulu lähitulevaisuuden suunnitelmiin.

Kesti melko pitkään, ennenkuin sain suunnitelmani kasaan. Oli vaikea päättää mihin suuntaan lähtisin, kun kaikki ovet olivat kerrankin avoinna. Työpaikanvaihdoksen jälkeen kesäkuussa kuitenkin realisoitui, etten tulisi saamaan suunnittelemaani budjettia kasaan, töitä olisi löydettävä melko pian saapumisen jälkeen. Pyrin välttämään turhaa stressaamista kaikilla elämän osa-alueilla, joten päätin hakea au pair paikkaa. En ole suuri kodinhengetär, sitä tuskin kiistää kukaan samassa taloudessa kanssani asuva. Lastenhoitokokemukseni on olematonta, ruoanlaitto- ja siivoustaidoissakin on parantamisen varaa (ei, tämä ei lukenut hakemuksessani). Halusin asua suuressa kaupungissa tai sen välittömässä läheisyydessä, toivoin lasten olevan sen ikäisiä, että he jotenkuten pystyisivät huolehtimaan itsestään (ei vaippahommia) - näillä kriteereillä paikan löytäminen osoittautui yllättävän haastavaksi. Tein profiilin aupair-worldiin, mutta hyvät, kriteerini täyttävät perheet saivat kymmeniä, jopa satoja hakemuksia muutamassa päivässä. Kesäkuun paikkeilla aloin varmistua kaupungista - kannullisen sangriaa kumoaminen jo vuoden Australiassa viettäneen, Espanjan työharjoittelun aikaisen tuttavani, Kristan kanssa teki tehtävänsä. Kuunneltuani muutaman tunnin tarinoita Perthistä, läntisen Australian ainoasta isosta kaupungista, tuntui kaupunki oikealta vaihtoehdolta. Suomesta käsin on vaikea sanoa, mikä kaupunki osoittautuu oikeaksi ja mikä vääräksi valinnaksi, joten päätin luottaa intuitioon ja varasin heinäkuussa lennon. Samalla sangrian sävyttämällä reissulla sain oivan vihjeen liittyä Facebookissa oleviin aupair ryhmiin ja loppujen lopuksi löysinkin tulevan kotini Au Pair World Perth & WA ryhmästä, vain kuukausi ennen lähtöä. God bless social media.

Suoraan lentokentältä suuntaan siis uuteen työpaikkaani, jota kodiksi opettelen kutsumaan. Tulen asumaan kyseisessä perheessä kuusi kuukautta. Äidin ja isän lisäksi on kolme lasta ja koira. Lapset ovat kahdeksan-, kuusi- ja neljävuotiaita, kaksi vanhinta ovat koulussa joka päivä ja nuorimmainen viisi päivää kymmenestä. Vapaat viikonloput, noin viiden kilometrin matka Perthin keskustaan loistavin bussiyhteyksin varusteltuna, parinkymmenen minuutin bussimatka rannalle. Päästyäni perille ja kotiuduttuani selvitän, mitä perhe blogistani tuumaa ja kerron enemmän, jos saan hyväksynnän siihen.

Toiveeni on, että blogi pysyisi pääpiirteiltään positiivisena. Kritiikki on ehdottomasti tervetullutta, mutta toivon asiallisuutta. Jos jokin tekstien sisällössä jää kaivelemaan, toivon, että asian tiimoilta lähestytään suoraan allekirjoittanutta. Tulen varmasti kirjoittamaan henkilökohtaisia ajatuksiani ja mielipiteitäni, harrastamaan paljon yleistä pohdiskelua. Elämä ei myöskään aina ole juhlaa, joten erittäin suurella todennäköisyydellä tänne eksyy vielä kyynel silmäkulmassa kirjoitettuja koti-ikävä tekstejä. Mahdollisten koti-ikävä tekstien tullessa kaikki kuvat Suomisäästä ovat enemmän kuin tervetulleita, siinä on asia mitä en tule talvesta kaipaamaan tippaakaan.

Blogin kirjoittaminen jännittää, olen läpi elämäni vaalinut yksityisyyttäni ja pyrkinyt pitämään omat asiani pienessä piirissä. Tällä kertaa unohdan "mitähän-muut-ajattelee-fuck" -asenteet ja järkytän lukijani avaamalla päässäni pyöriviä ajatuksia, fiilistelemällä teille elämän suuret tunteet täydellä sydämellä. Voin vain toivoa, että blogini antaa enemmän kuin ottaa. Koen kirjoittamisen olevan itselleni hyvä tapa jäsennellä ajatuksia, eikä hullumpi seikka ole myöskään se, että jätän jälkeeni matkapäiväkirjan, jota voin myös itse palata myöhemmin lueskelemaan.

Nyt lentokoneeseen noustessani jätän taakseni haikein mielin rakkaat ystävät ja sukulaiset, viihtyisän työympäristön mukavine asiakkaineen, ruisleivät, salmiakit ja maitorahkat, suomen kielen, tutut ja turvalliset reitit ja kulkuvälineet, luotettavat kauneudenhoitoexperttini, mitä vielä. Jos edellämainittuja asioita ei mukaan lasketa, päällimmäisenä tunteena on helpotus, kun saan jättää kotikaupunkini Järvenpään taakseni. Jo kauan sitten pieni kaupunki alkoi tuntua ahtaalta paikalta, jossa ihmisillä ei ole tilaa muuttua.  Edessä häämöttää täysin uusi jakso elämässäni, mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja tehdä elämästä juuri sellaista, mitä sen haluan olevan. Tietääpä ketä sormella osoittaa, jos onnettomaksi ajautuu. Tämä blogi tulee olemaan kattavin tapa seurata kuulumisiani. Tällä tavoitan myös facebookittomat läheiseni, kuten isäni (moi), enkä pakota ketään seuraamaan matkaani kuten facebookin statuspäivityksinä suoritetuilla kuulumistiedotteilla tekisin. Oikeasta palkista löytyy nappi, jota painamalla pääset seuraamaan blogia jos satut bloggertilin omistamaan, samaisesta palkista löydät myös instagramini, jonne varmaan päivittelen ylisosiaalisella älykamerallani maailman turhimpia kuvia huonoilla tägeillä melko aktiivisesti.

Tämä romaani olkoon uuden elämänvaiheen ensimmäinen kappale.