Minun ikioma kokemukseni

Lähtiessäni reissuun 50 päivää sitten, en osannut juurikaan pelätä enkä jännittää kaiken tutun taakse jättämistä ja uuteen hyppäämistä; olihan suunnitelmani harvinaisen selkeä – puoli vuotta aupairina ja sitten seikkailemaan. Jos olisin osannut vähänkään aavistaa, miten elämä lähtisi minua pian heittelemään, olisivat fiilikset olleet varmasti toisenlaiset. Heti saapumisen yhteydessä aloitettu puolen vuoden työrupeama aupairina loppui jo kymmenen päivän jälkeen ja sitä seuranneet viikot ovat olleet melkoista seikkailua vailla mitään aavistusta mitä seuraavalla viikolla tapahtuisi. Nyt olen vihdoin päässyt tasaisempaan elämävaiheeseen uuden kodin myötä ja muutamien hyvien yöunien jälkeen koen vihdoin olevani valmis kirjoittamaan tämän postauksen. En ole vielä puinut aupair asiaani täällä, enkä oikein tiedä, mitä asiasta tänne voin kirjoittaa. Haluan kirjoittaa kuitenkin omista tuntemuksistani ja kokemuksistani kyseisessä työssä, koska olen edelleenkin hämmentynyt kuinka erilaista se olikaan odotuksiini nähden – ennen lähtöäni luulin, että selviäisin hommasta helposti. Huonoista kokemuksista puhuminen/kirjoittaminen tuntuu olevan melkoinen tabu tai sitten se olen vain minä, maailman ainoa epäonnistunut aupair.  Aupairina työskennellessäni julkaisin erään blogipostauksen, jonka kirjoitin erittäin surkeassa mielentilassa ja kyseisellä postauksella loukkasin työnantajaperhettäni. Tarkoitukseni ei ole loukata blogissani ketään, haluan jakaa täällä omia kokemuksiani, kertoa, miltä asiat näyttävät minun näkökulmastani tällä pallonpuoliskolla – aiheutin melkoista paniikkia ja hämmennystä ystävien ja sukulaisten kesken suunnitelmien yllättäen muututtua aivan toisenlaisiksi. Vielä kerran suuret kiitokset kaikille, jotka tarjoutuivat apuun ja tsemppasivat noina hankalina aikoina – ei ole itsestäänselvää, että tuttavapiiri koostuu näin uskomattoman hyväsydämisistä ihmisistä.

Jos voisin palata niihin kesäisiin kuukausiin, kun aloin aupair perhettä etsimään, tekisin monta asiaa toisin. Ensimmäisenä lopettaisin etsimisen heti ja keskittäisin kaiken energiani rahan säästämiseen. Omat lähtökohtani kyseisen työn tekemiseen olivat huonot: aupairin pääasiallinen tehtävä on hoitaa lapsia, enkä voi kirkkain silmin väittää nauttivani lasten kanssa puuhailemisesta (lukuunottamatta aivan ihania sukulaislapsia, joita viime vuosina on perheeseemme jokunen siunautunut). Täyspäiväisenä aupairina työskentely vaatii kutsumusta ja kiinnostusta lasten kanssa hengailemiseen tai äärimmäisen korkeaa sieto- ja sopeutumiskykyä. Minulla ei ollut edellämainituista kumpaakaan. Pärjään lasten kanssa erinomaisesti, osaan heittäytyä leikkeihin ja pystyn rauhoittamaa hysteerisen mukulan niin halutessani, mutta kun en tahdo. Jos ei koe lasten kaitsemista palkitsevana, on työskentely aupairina ehdottomasti huono idea.

Toinen asia minkä itse koin ahdistavaksi oli asuminen toisten kotona. Olen Perthissä ollessani tutustunut lukuisiin aupaireihin ja koen, että tämä on eniten ”ongelma” suomalaisaupaireille. Suomessa nuorilta odotetaan itsenäistymistä todella varhaisessa iässä, parikymppisenä usein muutetaan omilleen ja jätetään isin ja äidin rahapussit oman onnensa nojaan ja tienataan itse omat killinkinsä. Valtaosa rahoittaa elämänsä opiskeluiden aikana itse, mikä ei olekaan yhtään sen hullumpaa näin kuplan ulkopuolelta katsottuna, enemmänkin harvinaisen upea mahdollisuus vaikka työläältä joskus tuntuukin. Monissa maissa lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan koko opiskeluajan rahallisesti valtavien lukuvuosimaksujen takia, mikä ei juurikaan edesauta itsenäistymistä. Takaisin asiaan - kun muutat aupairina perheen luokse asumaan, joudut sopeutumaan heidän tapaansa elää. Syöt samaa ruokaa kuin he, heidän ruoka-aikojen mukaisesti, siivoat heille sopivina päivinä, tulet kotiin heidän toivominaan aikoina (kyllä, palasin 20-vuotiaana kotiintuloaikojen pariin), joustat päivittäisten askareiden kanssa ja yrität sopeutua upouusiin rutiineihin. Koin itse olevani onnekas, perheeni oli todella mukava ja illallistin ja vaihdoin kuulumisia vanhempien kanssa mielelläni. Olen kuullut paljon kauhutarinoita kamalista hostperheistä, myös äärimmäisistä esimerkeistä, joista pahin kärjistyi tilanteeseen, jossa perheen äiti löi aupairia riidan päätteeksi. Kuitenkin työrupeamani aikana eniten kaipasin omaa rauhaa ja eroa työpaikan ja kodin välille. Kun työpaikka on koti, on vapaa-ajan ja työnteon välinen raja todella häilyvä ja vapaa-ajalla lipsuu helposti työnteon puolelle, koska luonnollisesti tavalliset kotityöt kuuluvat yhteisesti kaikille taloudessa asuville, etkä käytännössä voi kieltäytyä mistään, mitä sinua pyydetään tekemään. Joinain päivinä niitä vain kutsutaan kotitöiksi, toisina työksi. Jotkut perheet hyväksikäyttävät silmittömästi tätä mahdollisuutta ja aupairit päätyvät tekemään 16 tuntisia työpäiviä kuudesta seitsemään päivään viikossa – tämä ei ollut kuitenkaan onneksi tilanne omalla kohdallani. Lasten jatkuva hääräily ympäri taloa ajoi minut yleensä viettämään vapaa-aikaani kodin ulkopuolelle, mikä tuntui melko raskaalta kaltaiselleni kotihiirulaiselle. Perhekeskeisyys on usein osa täyspäiväistä aupairelämää, eikä se ollut itselleni kovinkaan luontevaa. En asunut Suomessa omillani ja vietin enemmän tai vähemmän aikaa perheeni kanssa, mutta se ajanvietto oli erilaista ja mukavaa ja mikä tärkeintä, täysin vapaaehtoista. Kotini Suomessa on kaikkien koti, ystäville on aina ovet avoinna ja useat perjantai-illat sujuivat kavereiden ja perheen kesken viinipulloja kumotessa Vain Elämää iltamien merkeissä. Minä tarvitsen omaa aikaa. Suomikotona perheenjäseneni tiesivät usein jo yhdellä silmäyksellä, milloin en halua rupatella. Heille myös pystyin asian ilmaisemaan ilman sen suurempia kiertelyitä, jos ei muuten mennyt perille. Nämä vähemmän kohteliaat lausahdukset oli kuitenkin parempi jättää unholaan lähes tuntemattomien ihmisten seurassa, mikä teki oman rauhan saamisesta ajoittain haastavaa.

Vaikka kommenttiboksissa onkin ollut aika hiljaista viimeaikoina, tiedän, että joku siellä ruudun takana hiippailee. Ihan nyt asiaa sen enempää kiertelemättä voin kertoa, että blogiani luetaan huomattavasti enemmän, kuin olisin koskaan osannut odottaa. Kahdeksan tekstiä, lähes 9 000 lukukertaa. Kuka siellä oikeen luuraa? No, aupaireiluun liittyvillä hakusanoilla on tänne päädytty useampaan otteeseen ja toivon, että tästä näkökulmasta on jollekin vielä apua. Jos olisin nyt hakemassa paikkaa, varmistettuani perheen olevan kiva ja itselleni sopiva, kysyisin ehdottomasti viikottaisista tunneista ja ylityötuntikorvauksista ja pohtisin hieman tarkemmin, mitä matkaltani haluan. Haluanko tehdä töitä 30-40 tuntia viikossa ja elää perhe-elämää, tehdä viikonloppuretkiä perheen kanssa, saada maukasta ruokaa ja mukavan oman huoneen? Tämä vaihtoehto kuitenkin velvoittaa sinut pitämään perheen ajantasalla menemisistäsi ja tulemisistasi, mikä oli itselleni ehkä raastavin osuus. En myöskään Suomessa ole suuri viikonloppuretki perheen kanssa –tyyppi, tykkään tehdä reissuja kavereiden kanssa vaikka joudunkin silloin kustannukset itse maksamaan. Tällä hetkellä asun ikiomassa harvinaisen mukavassa kodissani, maksan viikottain vuokraa, saan laskuja, olen huolissani rahasta, koska tiedän työtuntieni olevan tulevina viikkoina liian alhaiset enkä tiedä miten maksan vuokrat joulukuussa, syön parsakaalia ja jauhelihaa, näkkileipää ja puuroa päivästä toiseen, mutta olen todella onnellinen. Voin tulla ja mennä oman tahtoni mukaan olematta kenellekkään tilivelvollinen, voin maata hiljaa sängyssä ja tuijottaa seinää kaksi tuntia ilman häiriötekijöitä (kyllä, säännöllisesti tarvitsen seinäntuijottamishetkeni), voin kutsua kavereita kyläilemään, voin kiskaista kalsarikännit torstaina jos se tuntuu hyvältä idealta. Menen aamulla töihin, tulen illalla kotiin ja olen kirjaimellisesti vapaalla. Kaiken lisäksi olen siunaantunut hyvällä mentaliteetilla varustetulla kämppiksellä, jonka kanssa voin jakaa päivien kuulumiset ja sosialisoida kuitenkaan kokematta olemaan velvollinen tekemään sitä.

Kaiken kaikkiaan on mielestäni harhaluulo, että aupairin työt sopisivat kaikille. Olen valmis tekemään mitä tahansa töitä, pahimpia paskaduuneja mitä maailmalla on tarjota, mutta aupairiksi en enää ryhdy. Tarvitsen oman tilani, oman vapaa-aikani ja haluan olla onnellinen. Pienemmällä tuntimäärällä työ olisi ollut ihan mukavaa, mutta mielummin teen jotain muuta ja asun omassa kodissani tai hostelleissa. Toki jokainen perhe on erilainen, jokainen aupair kokee asiat eri tavoilla, mutta tämä on minun kokemukseni. Toisessa perheessä, toisenlaisilla tuntimäärillä olisi tilanne varmaan ollut toisenlainen, mutten koe tarvetta lähteä sille tielle enää. Tekevä töitä löytää, kun unohtaa turhat nirsoilut paikkojen suhteen. Jo 20 työtunnilla viikossa, keskimääräisellä Australian palkkatasolla, pystyn kattamaan elinkustannukseni, jostain on vain revittävä ne 20 tuntia joka viikko.  Hyvät säästöt ovat pelastaneet minun matkailuni tähän asti, enkä ole joutunut ostamaan lippua kotiinpäin asioiden mennessä mönkään. Tulipa romaani, mutta tässä vihdoin pieni käsitys jokaiselle siitä, millaisia asioita aupairina työskentelyyn voi liittyä.