Valmiina lähtöön!

Viimeinen viikko Perthissä on pärähtänyt käyntiin mitä järkyttävimmän räkätaudin murjelemana. Kevyet oireet olivat havaittavissa jo perjantaisena aamuna, kun sain aamutuimaan puhelun pomoltani ja ääni käheänä, poskiontelot turvonneena sain varsin mieluisen päätöksen tehtäväkseni; tekisinkö vielä täyden viikon töitä aina lauantaihin asti vai haluaisinko viettää viimeisen Perth viikkoni vapaana kuin taivaan lintu? Niin loputtoman pitkiltä tuntuivat viimeiset työpäiväni ja ajatuskin kuudesta jäljellä olevasta sai mieleni painumaan läpi maapallon aina Suomeen asti, että kevyin mielin ilmoitin tekeväni viimeisen päiväni samaisen viikon lauantaina ja nauttivani vapaudesta viimeisen Western Australia viikkoni. Taloudellisesti tämä ratkaisu ei todellakaan ollut fiksu, mutta olen oppinut Australiassaoloaikana (yhteen vai erikseen? Olen hukassa) uskomaan asioiden järjestymiseen ja siihen luottaen jätin työpaikan taakseni viikkoa aikaisemmin. Lauantaina oli tietysti lähdettävä juhlimaan työttömyyttä kollegoideni kanssa ja ratkiriemukas ilta ei tehnyt kovinkaan hyvää fyysiselle hyvinvoinnilleni, jota nyt kovasti yritän parannella pikavauhdilla litkimällä kurkusta alas inkivääri-sitruuna-hunajavettä, jotta saisin vielä viimeiset salikortin käyttökerrat käytettyä ennen lähtöä.

Musta ei kuulemma tällä makaroonilaatikkosuorituksella ruokabloggaajaa tule, vaikka voisin vannoa nähneeni kuolatippojen valuvan erään suurisuisen master chefin leuoilla tämän lauseen suusta lipsahdettua.

Säästötili on onnellisempi kuin aikoihin kun lukema ei ole enää kaksinumeroinen, mutta kun tänä kyseisenä erinomaisena perjantaisena vapaapäivänä aikaa oli aikaa pohtia tulevaisuuden vaihtoehtoja, satuin löytämään uuden farmityöpaikan. Working hostelli, jonne olimme alunperin suuntaamassa, on erittäin täynnä tällä hetkellä ja noin 60 backpackeria odottelee sesongin ja töiden alkamista. Odotusajaksi arvioitiin vähintään kuukausi, joka on rahallisesti melkoinen tappio, eikä pankkitilin miinukselle höylääminen tällä hetkellä kovinkaan kiinnosta. Uusi kohteemme löytyikin Gumtree/googletus sekasikiöhässäköinnillä ja kappas vaan - uusi kohdekylämme on nimeltään Gatton, sijainti noin 90 kilometriä Brisbanesta ja työt alkavat seuraavana päivänä saapumisestamme. Majoitumme omakotitaloihin muiden reissaajien kanssa, työpäivien pituus on 6-12 tuntia ja työtehtävät ovat mitäpä muutakaan kuin vihannesten poimintaa. Tällä hetkellä sesonkituotteita ovat sipulit, parsakaalit, kurpitsat ja salaatit. Ensimmäiset kolme viikkoa palkkaa maksetaan kerätyn määrän mukaan, mutta niin sanotun harjoittelujakson jälkeen alkaa 18-22 dollarin tuntipalkka juoksemaan. Uskoisin, että 88 farmipäivää tulee kasaan minimiajassa eli kolmessa kuukaudessa, jonka jälkeen on myös toivottavasti jokunen sentti kertynyt säästöönkin, kun pienessä kylässä tuskin kovinkaan montaa sijoituskohdetta löytyy.

Kun suunnitelma on kerrankin näin ehta, olemme päättäneet viettää muutaman päivän Brisbanessa ennen totaali eristäytymistä sivistyksestä. Lähdemme lentämään todennäköisesti tiistaina 7. päivä, jonka jälkeen voisimme aina sunnuntaihin asti tutkiskella tätä itärannikon suurkaupunkia ja fiilistellä, mitä maan toinen puolisko tulee tulevaisuudessa tarjoamaan. Ajatuksena on löytää couchsurfing host ja säästää jälleen asumiskustannuksissa, sekä mahdollisesti saada turistiopas ja uusia paikallisia tuttuja heti paikanpäälle saapuessa. Tehokasta suunnittelua, vaikka itse sanonkin!

Asiat Perthissä on nyt vihdoin ja viimein siinä jamassa, että lähteminen ei aiheuta hengenahdistuksia ja yöunille voi vaipua varsin hyvillä mielin. Ainoa asia mikä tosin ei anna mielelleni rauhaa, on tavaran määrä. Miksi pitää olla jotain typeriä painorajoja? Kannan koko elämääni matkalaukussa, mikä jo yksinään tuntuu varsin karsealta ajatukselta, mutta 23 kiloa?! Kuka ikinä määrittelikään kyseisen 23 kiloa, ei ajatellut asiaa alusta loppuun. Ratkaisuehdotukseni tulee tässä: erityislippuja pitäisi olla tarjolla heille, jotka pystyvät todistamaan olevansa virallisesti kodittomia ja kantavansa elämäänsä matkalaukussa ympäri maailmaa - vähintään 50 kiloa pitäisi saada elämän painaa. Lomalaisten ei pitäisi kantaa yli 15 kiloa matkatavaroita ympäriämpäri muutenkaan, joten enemmän tilaa heille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Jälleen eräs kehityskelpoinen idea, joka voisi olla rikastumiseni lähde heti ruisfarmariuden jälkeen. Jätetään tämä hautumaan ja palataan asiaan lanseerauksen jälkeen.

Homma ihan hallinnassa.

En usko enää palaavani blogin äärelle Perthissä, koska mitään kovinkaan mullistavaa tulee tuskin tapahtumaan, nyt vain odotellaan lähtöä ja nautitaan lomasta (työttömyydestä). Missiona on tavata kaikki upeat ihmiset, joihin olen saanut tutustua kuluneen puolen vuoden aikana ja joille ei ole aikaa löytynyt työorjuuden vuoksi viimeisen parin kuukauden aikana. Kyllä sydäntä lämmittää, kun pysähtyy pieneksi hetkeksikään kelaamaan kulunutta kuutta kuukautta kaikkine mutkineen ja käänteineen. Elämäni paras päätös on ollut seurata unelmiani, tavoitella rohkeasti kaikkea, mikä joskus tuntui tavoittamattomalta ja voittaa omia pelkojaan kaikilla elämän osa-alueilla. Mitä useammin puskee itsensä niiden omien rajojensa yli, sitä vähemmän mikään enää jännittää. On hassu huomata, kuinka kevyin mielin nykyään tartun puhelimeen ja soittelen ympäri maata milloin mitäkin asiaa selvitellen, kun vielä muutama kuukausi sitten olin suorastaan kauhuissani, jos jouduin töitä hakiessa tarttumaan luuriini. Kohisevat linjat ja vaikeat aksentit pelottaa, mutta kysymällä selviää. Yksikään tuntematon ei ole tullut päin naamaa minulle nauramaan kielioppivirheitäni saatikka hassua aksenttia ja jos tulisi, kysyisin toki kuulumiset suomeksi ja jäisin katsomaan, kuka viimeisenä nauraa. Ei tarvitse olla täydellinen pärjätäkseen vallan mainiosti, eikä pienten vastoinkäymisten kannata antaa lannistaa - virheistä oppii, kuten tämän blogin seuraajat ovat saaneet etenkin omalla kohdallani huomata.

Oman elämäni herrasnainen

Nyt on niin tiukka ote elämästä, ettei ole ennen nähty. Kahden viikon kuluttua olen työtön ja koditon ja valmistautumassa suuntaamaan kohti itärannikkoa. Lentokentälle suunnatessa päättyy yksi onnellinen elämänvaihe, kokonaiset kuusi kuukautta Perthissä ovat olleet mitä parhainta aikaa elämässäni kaikkine ala- ja ylämäkineen. Jos suunnitelmilla olisi tapana onnistua, olisin nyt valmistautumassa lähtöön aupair perheestäni. Yhdessä perheessä, osoitteessa ja työpaikassa asumisen sijaan olenkin puolen vuoden aikana työskennellyt joulupallokoristelijana ja promotyöntekijänä valokuvausfirmalle, asunut niin monessa osoitteessa etten edes pysty pitämään lukua, tavannut valtavan määrän mitä ihanimpia ihmisiä ympäri maailmaa, tuhlannut kaikki säästöni, elänyt minimaalisella rahamäärällä viikkokausien ajan, kerännyt kiloja ja päässyt niistä eroon, juhlinut totaaliseen kyllästymiseen asti, menettänyt sosiaalisen elämäni töiden vuoksi, elänyt elämäni ensimmäistä kertaa kimppakämpässä ja lopulta päässyt niin syvälle arkielämän syövereihin, että hinku takaisin reissailun maailmaan kasvoi hallitsemattomaksi ja hieman ennenaikaisesti olen irtisanoutunut työpaikastani, löytänyt uuden tytön muuttamaan huoneeseeni ja näin ollen olen valmis uusiin kuvioihin jo kahden viikon päästä. Innostukseni määrä on sanoinkuvaamaton, eikä edes tältä erää peruutettu Balin matka voi sitä lannistaa.

Finanssipoliittinen suunnitteluni on epävakaata - vain parissa viikossa kerrytetyt säästöt eivät takaa vakaata elämäntilannetta kovinkaan pitkäksi aikaa, mutta eipähän tulevassa kodinpahasessani ole juurikaan sijoituskohteita. Ystäväni Emman kanssa otamme suunnan kohti Queenslandia ja työhostellia, joka sijaitsee Ayr nimisessä kylässä. Työhostellit majoittavat backpackereita maaseutualueilla ja ovat yhteistyössä paikallisten farmareiden kanssa. Sitä mukaan kun sesongit pyörivät, saavat farmarit työntekijöitä käyttöönsä suoraan hostellien kautta. Tässä kohtaa haluan nostaa jalustalle sosiaalisen median hyödyntämisen reissaillessa: koska farmeja Australiassa riittää, olin todella hukassa, kun itselleni sopivaa aloin etsimään. Vailla harmainta aavistusta mistä aloittaa, päädyin kysymään vinkkejä Australian Suomalaiset -facebook sivustolla. Koska yhteishenki on hieman toista luokkaa kuin Järvenpää ryhmässä, sain paljon hyviä vastauksia lyhyessä ajassa, muutaman kanssa päädyin viestittelemään enemmänkin ja keskusteluiden pohjalta päätöksen teko tuntui helpolta. Lisäksi asuntoomme muuttava uusi vuokralainen löytyi Perth backpacker -ryhmästä. Ehdottoman suositeltavaa on siis hyödyntää facebookia aina ja kaikkialla ja vähintäänkin koko ajan! Takaisin aiheeseen - soitin Delta backpackersiin, joka näillä näkymin seuraava kohteemme on ja kyselin tämän hetkisestä työtilanteesta. Töitä ei kuulemma juurikaan ole, sesongin alkua vielä odotellaan. Pari viikkoa joutuu vähintään odottamaan, mutta todennäköisesti vieläkin kauemmin. Hieman pelottavaa, mutta asumiskustannukset lähes puolittuvat, eikä pienessä kylässä oikeastaan ole paikkaa, jossa rahat tuhlata joten riskillä lähdemme kokeilemaan. 

Pakko myöntää, ettei ole mitään parempaa kun täydellinen elämänhallinta. Vaikka elämäntapahallinta on ollut varsin hyvällä tolalla viime ajat, tarkoitan tällä kertaa sitä kuuluisaa valintojen maailmaa. En tiedä, onko vuodessa tapahtuneet radikaalit muutokset täysin poistanut realistisen pessimistisen ajattelukykenevyyden, mutta enpä muista milloin henkinen hyvinvointini olisi ollut yhtä hyvässä jamassa, kuin nyt irtisanoutumisen ja uuden kämppiksen löydyttyä. Ehkä työttömyys ja kodittomuus onkin se minun juttuni. Tuleva landeilu hieman jännittää, viihdyn kaupungissa ja ihmisten ilmoilla, tykkään vähän vilkaista peiliin ja sutia sotamaalausta joka aamuisena rutiinina naamalle, mutta kesäkurpitsoiden poimijana saattaisi se olla aavistuksen liian turhamaista. Mitä tässä yritän hienovaraisesti vihjata, on pelkotila tulevista rumuuden kuukausista. Koska voisin jo saada palkinnon vuoden spurgupukeutujana (kyllä, minä olen se tyttö mustaharmaaraidallisessa h&m miesten hupparissa, crocseissa ja adidaksen lökäreissä joka sunnuntai alepassa), en tiedä mitä tapahtuu kun luovun myös kaulan yläpuoleiselämän hoitamisesta. Todennäköisesti tapahtuu runsasta ruskettumista, ihon hyvinvointia ja tyvikasvun vaalenemista. Pelottavaa. Uskon kuitenkin löytäväni runsaasti sielunkumppaneita, koska vaikka kuinka olisi kyseessä hienostunut ja pinnallinen ihminen, joutuu jokainen tekemään farmityönsä toisen vuoden viisumin ansaitakseen. Ei ole mitään mieltä virkistävämpää, kuin pelkkä ajatuskin sosiaalisen elämän pariin palaamisesta kuluneiden kuukausien vääränlaisen työorjuuden jälkeen. Täältä tullaan taas uudet frendit!

Eli nyt on jäljellä yhdeksän työpäivää, jonka jälkeen onkin pääsiäisviikonloppu ja pitkät vapaat kaikilla. Saadaan toivottavasti Emma kaupunkiin ja viimeinen viikonloppu on tarkoitus viettää pikkujouluja, rellestää ja viedä ne viimeisetkin arvostuksen rippeet Perthiläisten silmissä ennen totaalikatoamista. Ennen töideni loppumista tulen todennäköisesti menettämään jo huoneeni, jonka jälkeen elämäni kodittomana alkaa joko ilmapatjalla olohuoneen lattialla tai Riinan poikaystävän ylimääräisen huoneen nurkassa, koska elämä kolmantena pyöränä on tuntunut itselleni sopivalta ratkaisulta. Kovin huolissani olen hieman täyttyneestä vaatekaapistani - kaikkea en voi mukaan ottaa, mutta luopuminen on niin kamalan vaikeaa, kun kaikki 25 toppia on niin hirveän hyviä, puhumattakaan kaikista 13 kenkäparista. Lentokoneessakin saa vain olla 23 kiloa, mikä on matemaattisesti mahdoton yhtälö huomioonottaen, että laukku painoi jo Helsinki-Vantaalla 27 kiloa. Voi helvetti.

Ja mitä kummaa olivat tämän postauksen kuvitukset? No ne uuden vuoden kuvat tietenkin! Aavistelin saavani näitä ulos huhtikuun paikkeilla, joten ihan suorastaan ylpeä olo tulee näin jo maaliskuussa julkaista vuoden 2015 varsin repäisevän startin ainoat julkaisukelpoiset kuvat. Kiitos kuvista ja muokkauksesta kuuluu Kristalle, joka pärjää bloginsa kuvituksen kanssa aavistuksen itseäni paremmin.

Kun elämä on musta möykky

Olen päättänyt elää onnellisen elämän. Mielestäni onnellisuus on nimenomaan päätös, eikä suinkaan vain harvoille annettu mahdollisuus; vastoinkäymisiä tulee vastaan jokaikiselle ihmiselle, mutta moneen asiaan voit itse vaikuttaa. Kun päätät käyttää vaikutusvaltasi hyvin, tutustut itseesi ja teet ratkaisut omien mieltymystesi mukaan, olet todennäköisesti nukkumaan mennessä onnellinen. Hiton hyvin ajateltu, mutta ai että mitenkö meni käytännön puoli näin omasta mielestä?

Elämäntilanteeni tällä hetkellä taistelee täysin ajatusmaailmaani vastaan. Töissä on ilmennyt sen luokan vaikeuksia, että plan B on kovaa vauhtia työn alla. Rahallinen tilanteeni on tällä hetkellä kurja, vaikka töitä on tullut paiskittua enemmän kuin tarpeeksi jo parin kuukauden ajan. Sitä edeltänyt köyhyysvaihe ajoi kaikki perustarvevarastot niin minimaaliselle tasolle, että niiden täyttäminen on vasta nyt tullut päätökseensä. Toki tässä kohtaa voisi mennä taas hieman itseensä - onko hiusöljy elämän perustarve? Tarvitseeko työviikon päätteeksi lähteä drinkeille keskustan kattoterassibaareihin, vai voisiko kolmasosahintaan nautiskella siiderinsä kotiparvekkeella (nauttimatta ei jätetä)? Itselleni arjen pienet luksusjutut ovat kuitenkin tärkeitä ja pitkää viikkoa painaessa olen antanut itselleni luvan näihin pieniin positiivisuuden ylläpitäjiin, joiden ansiosta olen varmastikin näinkin pitkälle raskaaksi muuttunutta duuniani jaksanut.

Mikäpä paremmin flunssasta parantaisi kun yllärikukat ja leffailta kämppisten kanssa!

Muuttunut tilanteeni on sen suuremmin yksityiskohtiin menemättä nyt se, että olen romauttanut työmenestykseni pohjalukemiin, tullut useana iltana kyynel silmäkulmassa kotiin annettuani kaikkeni mutta silti jatkuvasti epäonnistuttuani ja tilanteen jatkuttua riittävän kauan, sain perjantaina puhelun päätoimistolta, että olen potku-uhan alla jos ei numerot lähde nousuun. Mikä siinä on, kun näitä potkuja tuntuu omalla kohdalla kolkuttavan joka oven takana tällä pallon puoliskolla? Jokatapauksessa tällä hetkellä toivon, että kykenen pitämään duunipaikkani vielä seuraavat viisi viikkoa, jonka jälkeen lähden kohti tulevaisuuttani farmilla. Niin se aika vaan vierähtää - vain parin viikon päästä on puoli vuotta Perthissä niin vain näpsäkästi selätetty. Jos kuitenkin käy se pahin mahdollinen ja kengän kuva pamahtaa peppuun, on Perth jätettävä taakse lähes välittömästi. En kykene kustantamaan elintasoani täällä työttömänä ja tarvitsen rahaa matkustaakseni farmille. Tämänhetkisenä suunnitelmana on lähteä Queenslandiin banaanifarmihommiin, matkaani nappaan tietysti yhden suomitytöistä, nimittäin Emman, joka on Perthin jo liian monta kertaa taakseen jättänyt hostelliystäväni. Jos kengän kuva ei pepussa punoita, saatamme kipaista Balille ennen raskaan raatamisen aloittamista - menolippu Perthistä kustantaa noin 120 dollaria eli alle sadan euron verran.

Vapaapäivän viettoa kolmantena pyöränä näiden rakkauden herhiläisten kanssa!

Henkisesti raskaimmat ajat tuntuvat olevan kuitenkin jo takanapäin, nykyinen tilanne on vain väliaikainen. Vaikka toisaalta nautin aikuistumisesta, olen yllättänyt itseni nauttimasta mitä erikoisimmista arjen asioista, jotka viestivät pelottavan suurista henkisistä harppauksista. Jokapäiväinen työruljanssi kotiovelta takaisin kotiovelle kestää keskimäärin 12 tuntia, eikä tee mieli muuta tehdä kun mennä suoraan sänkyyn ja toistaa sama viitenä päivänä viikossa. Viikon kaksi vapaapäivää sujuvat vaihtelevissa merkeissä, päällimäisenä mielessä eräs sunnuntainen naistenpäivän vietto: kun olin ilman herätyskelloa herännyt 7.50, nousin syömään aamupuurot rauhassa, pesin kolme koneellista pyykkiä (harmittelin, kun lakanakoneellisen jälkeen kuivaustila loppui ja jouduin odottelemaan ennen seuraavaa satsia), siivoilin, luin kirjaa, valmistelin koko seuraavan viikon ruoat ja taisin käydä lenkillä. Päivän päätteeksi olo oli varsin mairea, suorastaan tyytyväinen. En kyllä tiedä haluanko sittenkään kasvaa isoksi.

Jos nyt jotain lähtisin tässä muita neuvomaan, olisi vinkki numero yksi seuraavanlainen: jos olet epävakaassa tilanteessa Australiassa, suunnitelmasi ovat melko avoimet ja työkuviotkin aika epäselvät, älä allekirjoita määräaikaista vuokrasopimusta. Koska suinkaanhan ei ole stressaavaa olla minimaalisilla säästöillä potku-uhan alla, on vallan mainio fakta myös se, että nimeni moisessa paperissa ei tee lähdöstäni kovinkaan helppoa. Jos haluan saada vuokratakuurahani ennen heinäkuuta takaisin, on minun löydettävä joku henkilö muuttamaan tilalleni sopimuksen loppuajaksi ja hänen tulee maksaa summa suoraan minulle - aikaisempi lähtöni oli tiedossa jo paperia kirjoitellessa, mutta asian pohtiminen hieman pidemmälle ei olisi ollut pahitteeksi. Kyse ei ole muutamasta satasesta, vaan yli tuhannesta dollarista - sellaiselle summalle saattaisi löytyä käyttöä, etenkin jos lähtö tulee yllättäen. Jos en löydä ketään muuttamaan tilalleni, jätän kämppikseni kusiseen tilanteeseen ja pahimmassa tapauksessa molemmat menetämme koko vuokratakuumme ja joudumme maksamaan korvauksia aikaistuneesta muutosta johtuvista kuluista. Kinkkistä paskaa, jos asian näin poliittisen korrektisti ilmaisisin.

Kyllä. Kameran linssissä on mönjää.

Koska tykkään vähän maalailla tulevaisuuden kuvia, kuluneen puolen vuoden kokemusten perusteella lähtisin ennustamaan farmikokemuksestani seuraavaa: lennämme Emman kanssa Queenslandiin, otamme bussin väärään kyläpahaseen, sipulifarmari päätyy kuitenkin palkkaamaan meidät ja joudumme työhostelliin asumaan. Maksamme paskasta asumuksestamme 200 dollaria viikossa ja farmari viilaa meitä linssiin ja tienaamme 10 tuntisista päivistämme vain 20 dollaria, koska teemme töitä provikkapalkalla emmekä menesty sipulinpoimijoina ensimmäisen kuukauden aikana. Viimeiset rahat menevät hostellikuluihin ja rahojen viimein loputtua päädymme asumaan pellolla ja syömään heinää kenguruiden kanssa. Eräänä yönä myrkkykäärme puraisee jompaakumpaa nilkasta ja joudumme omatoimisesti amputoimaan toisen jalan. Lopulta pääsemme takaisin sivistyksen pariin matkustamalla kouluttamammiemme kenguruiden selässä lähintä kaupunkia kohti, tulliviranomaiset ovat meitä vastassa ja joudumme lentämään kotiin koska viisumimme ovat umpeutuneet. Emme saa palata Australiaan enää ikinä ja jäämme valtiolle velkaa 10 000 dollaria.

Didgeridooooooooo

En tiedä, miten tämä postaus nyt pääsi näin lipsahtamaan lapasesta, mutta yhteenvetona voisin vielä hieman tunkea pari kirosanaa sekaan ja todeta, että edelleen olen mieluummin vittuuntunut Australiassa kuin kyseisessä mielentilassa Suomessa. Tasapainoisen arjen rakentaminen ei todellakaan tapahdu hetkessä, puhumattakaan uuden kulttuurin sisäistämisestä. Jokainen epäonnistuminen opettaa, enkä toivottavasti rupea toistelemaan virheitäni. Kovasti uskon siihen, että jonain päivänä olen mokannut kaiken, mitä mokata saattaa ja siitä se ylämäki sitten alkaa. Vaikka tulevaisuudensuunnitelmani ovat musta möllöttävä aukko tulevaisuudessa, olen viimeisen puolen vuoden aikana saanut varsin hyvin täytettä mitä elämältäni en halua -listan puoliskolle. Ihan oikeastaan selkeyden vuoksi voisin ne asiat tähän listata:

- En halua olla aupair. Jos ja kun en oikeastaan pidä lapsista, on parempi etsiä muita töitä.

- En halua matkustaa 1,5 tuntia töihin yhteen suuntaan joka päivä.

- En halua tehdä täyspäiväisesti työtä, josta en nauti eikä työllä ole itselleni mitään annettavaa. Väliaikaisesti teen sitä mielelläni, mutta pysyvä ratkaisu se ei tule koskaan elämässäni olemaan.

- En halua olla alkoholisti. Haluan nautiskella ilolientä, mutten joka päivä.

- En halua syödä ja juoda miten sattuu, koska lihon ja se aiheuttaa pahaa mieltä ja itsetunto-ongelmia.

Näihin harvinaisen positiivisiin tunnelmiin jääkäämme tältä erää - itkunaurua koko postauksen surkuhupaisuudelle, jonka kruunaa ei-oikeastaan-mihinkään liittyvät kuvat, jotka hätäpäissäni räpsin tänään päivällä. Ei nyt muuta kun sormet liimattuna ristiin, että työpaikka pysyy ja pääsen Balille hölläämään ennen seuraavia koitoksia! Siihen asti yritän saada rakennettua Perth bucket listan ja yliviivata asioita sitä mukaan kun niitä toteutan. Tänään sunnuntaina asiassa avusti kämppikseni Riina poikaystävänsä kanssa. Kävimme Fremantlessa brunssilla satamassa, pyörimässä pikku putiikeissa ja katsastamassa joka sunnuntaiset marketsit, jonka jälkeen palasimme kaupunkiin ja kävimme ajamassa reittilautalla kaupungista South Perthin puolelle ja takaisin. Brunssia lukuunottamatta tuli päivän hinnaksi $1.70, mitä meidän 20 minuutin mittainen risteilyajelu kustansi. Olen todennäköisesti muutamassa viikossa Perthin ilmaisaktiviteettien asiantuntija, koska rahansäästötalkoot on totisesti päällä nyt!

Voisinpa kaiken saada

Viisi kuukautta alkaa tällä pallonpuoliskolla täyttymään ja tulevaisuudessa häämöttää musta aukko jos toinenkin. Vain parin kuukauden päästä on aika lähteä farmihommiin jos ja kun toisen vuoden viisumin ansaitseminen kiinnostaa. Farmihommia on siis tehtävä 88 päivää, työnantajasta ja työviikkojen pituudesta riippuen tulee prosessiin kulumaan kolmesta viiteen kuukautta. Pakko tunnustaa - kovinkaan innolla en tätä työrupeamaa odota, mutta varsin hyvin tiedostan sen välttämättömyyden, Suomeen paluu on ajatuksena melko mahdoton ja Australiastakin on vielä niin paljon näkemättä. 

Olen kovasti alkanut pohtimaan keinoja, joilla voisin tänne hieman pidemmäksi aikaa jäädä. Yksi tapa on parisuhdeviisumi, mutta se ei taida omalla kohdallani tulla tässä elämässä tapahtumaan - sen saaminen edellyttää vuoden yhdessä asumista ja kattavia todisteita siitä, että elinkustannukset on jaettu ja yhteinen pankkitili ollut käytössä ja etenkin näyttöä, että ihan oikeasti ollaan oltu yhdessä. Tämä vaihtoehto on yliviivattujen osastolla, eihän tässä olisi kenenkään kanssa aikaa alkaa kotia rakentamaan kun on paljon matkustusta edessä hamassa tulevaisuudessa. Toinen olisi opiskelut, mutta tuntuisi omalla kohdallani todella urpolta maksaa 30 tonnin lukuvuosimaksuja, kun en edes varmaksi tiedä, mitä elämälläni haluan tehdä. Kolmas tapa on tulla sponsoroiduksi, eli olla niin hyvä työntekijä, että yritys haluaa pitää sinut ja maksaa valtiolle saadakseen työluvan tälle erinomaiselle persoonalle. Oma työpaikkani sponsoroi työntekijöitään ja alan piakkoin selviämään, olisiko tämä mahdollisuus olemassa omalla kohdallani. Turhan paljon en kuitenkaan uskalla tästä vaihtoehdosta innostua, koska viime viikot ovat olleet töiden saralla melko kivikkoisia monestakin syystä. Sponsoroitu työntekijä voi hakea kahden vuoden työskentelyn jälkeen pysyvää oleskelulupaa ja siitä seuraava askel on kansalaisuus.

Viiteen kuukauteen on mahtunut monen monta ylä- ja alamäkeä. Nautin suunnattomasti aamuauringossa bussipysäkille kävelemisestä, yhä edelleen ystävällisistä ihmisistä, vapaapäivien viettämisestä lähellä sijaitsevilla rannoilla, joen rannassa ja palmujen katveessa lenkkeilemisestä upeita auringonlaskuja ihastellen, uusiin ihmisiin tutustumisesta ja no, elämästä nyt noin ihan yleensä. Mutta viime viikkoina on myös iskenyt ikävä. Ei niinkään koti-ikävä, vaan ikävä hyviä ystäviä, perhettä, fitnessbuumia ja sen kautta helpoksi tehtyä terveellisten elämäntapojen noudattamista ja tietenkin ruisleipää, juhla mokkaa, autolla ajamista ja maitorahkavalikoimien laajaa kirjoa. Olisi ihanaa olla läsnä kaikissa onnen ja surun hetkissä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olisi mukavaa olla taas viisi kiloa hoikempi ja motivoitunut salijumppaaja. Olisi hirveän kiva "ihan nopeasti vaan" käydä moikkaamassa niitä ystäviä ja tulla kotiin kahden päivän päästä krapulassa. Mutta kun kaikkea ei voi saada. Suomessa en saa sitä onnentunnetta, minkä aurinko minulle täällä antaa. En voi saada suomalaista yhteiskuntaa muuttumaan ystävällisemmäksi, en voi pakottaa heitä hymyilemään tuntemattomille saatikka toivottelemaan hyvää päivää/yötä/huomenta hississä matkustaville. En sitten millään saa muutettua Tuusulanjärven rantoja Swanbourne beachiksi, enkä talvea lumettomaksi. Ruispeltojen kasvattamista ja täyspäiväistä farmielämää tosin voisimme reippaan suomalaistiimimme kanssa harkita, jotta ruispalan tuoksuiset aamut olisivat taas arkipäivää.

Kun herätyskello viime viikon pärähti ennen kuutta soimaan ja illalla kotiuduin seitsemän aikaa, jouduin väkisinkin pohtimaan, mikä elämässä on tärkeää. Toki palkkapäivänä itseään kiittää, mutta haluanko todella elää näin? Tulinko Australiaan tekemään töitä niin, että lauantaina työviikon päätteeksi kaadun työvaatteet päällä sänkyyn ja herään kahden tunnin kuluttua edelleen rättiväsyneenä toteamaan, ettei sosialisointi tule kuulonkaan tänä iltana. Olemme tosin tällä hetkellä studiomme kanssa Rockinghamin kauppakeskuksessa, joka sijaitsee reilun puolen tunnin junamatkan päästä kaupungista. Otan aamulla bussin junalle, junan Rockinghamiin ja vielä bussin juna-asemalta ostoskeskukseen. Käytän yhdensuuntaiseen matkaan aikaa noin tunnin ja 20 minuuttia, mikä tekee jo valmiiksi pitkistä päivistä todella pitkiä, mutta sijainti onneksi muuttuu kahden viikon välein, joten viikon päästä voi jo hengähtää. 

Raha on tuonut takaisin mahdollisuuden astua ulos ulko-ovesta viikonloppuöisin, jos väsymys on periksi antanut. Tänä viikonloppuna saimme nauttia maanantaivapaasta, kiitos Labour Dayn. En todellakaan tiedä mitä moinen kansallispyhä noin käytännössä tarkoittaa, mutta itselleni se tarkoitti mahdollisuutta sunnareille. Sunnarit on Ausseissa tosi iso juttu, baariin mennään jo ajoissa iltapäivällä ja kuppilat sulkevat ovensa jo kymmenen aikaa illalla. Perthissä olemme käyneet Innaloossa Botanica nimisessä paikassa useampaan otteeseen. Siellä ei backpackereihin paljoakaan törmää, vaikkakin eilen yllätimme eräät suomalaistytöt vessassa höpöttämässä harvinaisen tutun kuuluisella kielellä. Paikka on täynnä paikallisia ja meininki yleensäottaen todella hyvä - Botanica on ollut lempipaikoistani Perthissä, kunnes eilen saimme idean kokeilla erästä Scarborough beachilla sijaitsevaa baaria. Baarin nimi on Matisse ja se on maineeltaan todella "fancy", minkä vuoksi olimme hieman epäileväisiä sen sopivuudesta kyseisen illan hieman levottomaan meininkiimme. Baarin sisällä oli pieni uima-allas/suihkulähde ilman lähdettä, muovipalmuja, aurinkotuoleja, kivoja pikku looseja, joissa olisi voinut ottaa näppärästi tirsatkin. Tunnelma oli mieletön - oli kaikkea fläbäreistä 15cm korkoihin, rikkinäisistä shortseista makkarankuorimekkoihin. Rennohko musiikki, rento tunnelma, iloisia ihmisiä ja paljon tanssimista. Ja ehkä pari pulahdusta altaassakin. Tähtitaivaan alla. Elämän onnellisuushetkiä!

Jouluksi Suomeen - ajatus, joka on haikeasti houkutellut mielessä parin viikon ajan. Jäädäkseni en tulisi, mutta ruokabileitä viettämään aikana, jolloin kaikki valuvat kotikoloihinsa opiskeluiden ääreltä lomailemaan ja glögiä siemailemaan. Ähisemään kauppoihin ruuhka-aikoina, siemailemaan siideriä paikalliseen ja mitä vielä? No katsomaan tietysti kuinka pienet ihmiset ovat kasvaneet isoiksi poissa ollessani ja pukeutumaan joulupukiksi naapurin sukulaislapsukaisille. Täytynee avata lentolippurahasto ja alkaa kerryttämään dollari kerrallaan saadakseni tämän kovin ruusuisen unelman toteutumaan.

Länsijumitus

Ja taas jälleen muuttuivat suunnitelmat. Kolme kokonaista työviikkoa alla ja tällä viikolla piti olla lähtö travel settiin, mutta kun täällä nämä suunnitelmat eivät tunnu pysyvän kasassa millään, on tilanne nyt muuttunut niinkin radikaalisti ettei lähtöä taida tulla ollenkaan. Alunperin päätoimistolta painostettiin lähtemään, jos haluan jatkaa PR hommissa. Kun ilmoitin olevani valmis lähtemään parin viikon päästä, alkoi homman luonne muttumaan. Ensiksi kerrotiin, että lähtö olisi helmikuun lopussa, pian se oli maaliskuun puolivälissä ja lopulta "lukkoon lyötiin" maaliskuun 28. päivä. Niin paljon kun Perthistä pidänkin, on ollut todella turhauttavaa, kun odotetun kahden viikon sijasta odottelua olikin jäljellä kuusi viikkoa, etenkin kun olimme aktiivisesti etsineet jo uusia kämppiksiä muuttamaan minun huoneeseeni. Pahin pommi pamahti maanantaiseen vapaapäivääni, kun sain puhelun töistä. Tyttö, jonka oli tarkoitus ottaa vakituinen sijainti tilaltani Perthistä, oli muuttanut mielensä, eikä haluakaan luopua paikastaan travel setissä. Veistä haavassa käänsi pahiten se, että paikka olisi ollut North Queenslandissa, suuren koralliriutan sun muiden mahtavien nähtävyyksien äärellä, minne haluan suunnata jossain vaiheessa joka tapauksessa. Nyt suurten koralliriuttojen sijasta olen "jumissa" Perthissä vielä tovin jos toisenkin, koska rahatilanne ei todellakaan salli irtisanoutumista vielä hetkeen. Western Australiastakin on keskimäärin kaikki vielä näkemättä, mutta en hajanaisten vapaapäivien vuoksi pysty juurikaan tekemään spontaaneja roadtrippejä tai muuta mukavaa ilman aikaista lomien anomista. 

Työ on mukavaa, etenkin jos tiimissä on hyviä tyyppejä. Huomenna alkaa hommat ihan uuden porukan kanssa, sormet ristissä että yhteistyö toimii! Käytännössä lähestyn ihmisiä 8 tuntia päivässä - viime viikolla lähestyin ensimmäistä kertaa suomalaista, joka tunnisti aksenttini omakseen ja pääsin hoitamaan hommia ihka omalla äidinkielelläni. Sama äiti palasi vielä höpöttelemään toisena päivänä niitä näitä - oikein piristävä kokemus oli se! Kaltaiselleni suupaltille työ sopii kuin nakutettu, vaikka edelleen koen toisinaan olevani aavistuksen kiusallinen small talkaaja, puhumattakaan niistä hetkistä, kun en yksinkertaisesti ymmärrä, mitä vastapuoli sanoo. Toki voisin aina vedota suomalaisuuteeni, mutta koen sen melko epäammattimaiseksi ja jätän turhan korostamisen äärimmäisiin hätätilanteisiin.

Nyt kun olen odottamattomasti jumissa Perthissä, otan pari projektia työn alle. Projekti numero yksi on painonpudotus - valitettavasti olen joutunut hyväksymään faktan, että suunnitelmien vastaisesti on reissussa kertynyt kilo jos toinenkin, enkä viihdy kropassani kovinkaan hyvin tällä hetkellä. Alakerrassamme sijaitseva sali ei ole kovinkaan motivoiva, laitteiden säätämättömyys pakottaa käyttämään luovuutta hieman turhankin paljon ja valtaosa treeniajasta menee turhaan vaelteluun ympäriinsä. Otan läheiselle salillemme 10 kerran kortin ja palaan jalkaprässin äärelle, vaikka siitä joudunkin 15 dollaria per kerta pulittamaan, kaipa sillä hyvinvoinnilla on hintansa. Ruokavalio fiksautui mukavasti köyhtymisen myötä, nyt kiristelen vielä loputkin humpuukit kuten turhat viinilasilliset pois ja otan muutaman viikon tiukan tsemppauksen päälle. Toisena projektina on mikäpä muukaan, kuin rahan säästäminen. Se ei tosin tunnu kovinkaan vaikealta, kun palkkaa pamahtaa vajaa $800 tilille viikossa ja vapaa-ajat ovat pääosin kauppojen aukiolojen ulkopuolella. Jos näistä projekteista onnistun pitämään kiinni, lähden taas lompakko hymyilevänä ja vaatteet roikkuvina kohti uusia tuulia parin kuukauden päästä. Olen suinkin nauttinut kovasti hieman huolettomammasta, virtaavan viinin täyteisestä elämäntavasta, mutta loppupeleissä huomaan nauttivani huomattavasti enemmän siitä, kun olen sujut itseni kanssa. Kultainen keskitie on aika hukassa, turhan ankaraksi en aio täällä itselleni ryhtyä. En suinkaan halua muistella Perthin erinomaisia kuntosaliharjotteita vuosien päästä, mutten myöskään jaksa kantaa itseäni nykyisillä lisäkiloilla.

Henkinen hyvinvointini on ollut vaakalaudalla, kun on totuteltava jatkuvasti muuttuviin tilanteisiin. On kuitenkin ihanaa olla taas kiinni arkirutiineissa, vaikka väsymys aina viikon päätteeksi painaakin. Jokainen päivä toistaa pitkälti itseään: yhtenä päivänä teen jättimäisen määrän ruokaa, jota syön keskimäärin kolme päivää putkeen. Aamulla herätys kuuden ja seitsemän välillä, töihin, kotiutuminen tapahtuu ostoskeskuksen sijainnista riippuen viiden ja seitsemän välillä. Jos ei ole kokkausilta, niin pikaisesti jumppailemaan tai lenkkeilemään ja nukkumaanmenoaika alkaakin jo olla käsillä. Sisältörikkaus alkaa olemaan samalla tasolla kuin Järvenpäässäkin, mutta ainakin osaa nauttia niistä kahdesta vapaapäivästään täysin siemauksin. Nykyinen arkirytmi tulee hankaloittamaan aussiaviomiehen löytämistä, kun aikaa eikä motivaatiota deittailulle ei oikein ole. Ehkä jatkan ikisinkkuuslinjaustani tyytyväisenä ja pyörittelen arkea ihan vain itsekseni. 

Koska kauppakeskukset näyttävät kaikki täysin samalta, on kuvasaldo heikohko. En kuitenkaan halua antaa koko blogin kuolla kuvien puutteen vuoksi, kuulumisia vartenhan tämäkin mokoma on alunperin perustettu. Vielä jonain päivänä otan sen kameran laukustani esiin ja otan kuvan jostain itselleni tylsästä tavallisesta asiasta, jos siellä joku kuitenkin maisemia hieman janoaa. Tänään on vähän lannistunut olo, kun mieli ei jaksa pysyä mukana muutoksissa. Haluan aina suhtautua elämäntilanteisiin positiivisesti, löytää niistä ne hyvät puolet, mutta kun viikossa tilanne muuttuu kolme kertaa, en kerkeä prosessoida asioita ollenkaan. Nyt täytynee vain muistella ne Perthin positiivisuusjutut takaisin pinnalle ja nauttia siitä, että saan elää tässä kauniissa leppoisassa kaupungissa. Kaipa ne asiat voisivat olla huonomminkin, vaikka matkassa eteenpäin pääsy alkoikin jo innostaa.

Takaisin tien päälle

Koska suunnitelmallisuus on ilmeisen yliarvostettua tässä elämäntilanteessa, on aika heittää kaikki taas päälaelleen. Sain kuin sainkin työpaikan firmasta, jossa myös kämppikseni työskentelee. Kyseessä on valokuvausfirma, jolla on studioita ympäri Australiaa. Pienet studiot kootaan kasaan aina kahden viikon välein ja muutetaan ostoskeskuksesta toiseen. Firma kuvaa pääasiallisesti lapsia ja perheitä, täysin veloituksetta ja parin viikon päästä asiakkaat palaavat katsomaan käsitellyt, viimeistellyt kuvansa ja päättävät, haluavatko ostaa mitään vai kävelevätkö vain tapaamisesta ulos yhden ilmaisen printtinsä kanssa. Yhdessä tiimissä työskentelee pari valokuvaajaa ja pari promotyöntekijää, itse kuulun jälkimmäisten duunareiden joukkoon. Promotyöntekijänä yritän saada perheet tulemaan ilmaiseen kuvaukseensa, enkä velvoita heitä ostamaan yhtään mitään, joten työ voidaan luokitella helpohkoksi. Ensimmäisenä trialina oli tavoitteeni saada koko päivän aikana viisi perhettä sisään, mutta epäonnekseni oli todella hiljainen päivä ja saldoni jäi vain kolmeen. Onnekseni firma päätti antaa minulle uuden mahdollisuuden ja toisena, puolen päivän mittaisena kokeiluvuorona, sain neljän perheen tavoitteeni täytettyä tunnissa. Kippis uudelle uralle siis!

Yksi jokailtaisista mielenrauhan takaavista auringonlaskuista

Työpaikan saatuani sain kuitenkin kuulla, että promotöitä Perthissä riittäisi minulle vain kuukaudeksi. Sain kaksi vaihtoehtoa: minut joko koulutettaisiin valokuvaajaksi ja voisin työskennellä Perthissä tai liittyisin "travel settiin", eli lähtisin reissaamaan ympäri maata tiimini kanssa ja mikä parasta, saisin palkkaa myös ajasta, jonka istuisin esimerkiksi lentokoneessa tai autossa studiota muuttaessa ja kaikki asumis- ja matkustuskustannukset menisivät firman piikkiin. Vaakakupit painoivat molemmilta puolilta; rakastan elää omassa, ihanassa kodissani, hyvien ystävieni kanssa. Perth tuntuu kotikaupungilta, suuri kaupunki ilman järjettömiä etäisyyksiä, kauniiden rantojen äärellä. Täysin palkallinen koulutus valokuvaajaksi on mahdollisuus, joka ei kävele vastaan joka päivä, varsinkaan kaltaiselleni ihmiselle joka hädintuskin osaa pitää kameraa kädessä, eikä uuden oppiminen ja kokeileminen koskaan ole pahitteeksi. Valokuvaajana työskennellessä asiakkaat olisivat kuitenkin lapsia, jotka heittäytyvät aika ajoin hankaliksi, jolloin tehtävänäni olisi saada heidät nauramaan. Jos vielä on epäselväksi jäänyt, en ole suuri lasten ystävä ja olen varsin läheltä saanut nähdä, kuinka samalla tavalla asiakaskuntaan suhtautuva kämppikseni turhautuu työssään. Travel setissä lokaatiot ovat valtaosaksi pieniä kyliä syrjäseuduilla, vain erittäin hyvällä tuurilla pääsisin Gold Coastille tai muihin mielettömiin kohteisiin. Kukkaroni tilanne on tällä hetkellä se, että ilman hyväsydämisiä ystäviäni olisin ollut jo kaksi viikkoa koditon, kun kokeiluvuorojen palkanmaksuissa on ollut häiriöitä. Täydet 43 tuntiset työviikot $20 tuntipalkalla, ilman asumiskustannuksia tekisivät siis erittäin hyvää säästötililleni. Australia on suuri maa, enkä koskaan olisi kuvitellut saavani rahaa matkustamisesta. Niin puuduttavaa kuin matkalaukusta eläminen onkaan, tulin päätökseen, että Perth jää helmikuussa taakse ja rahankeruutalkoot saavat alkaa.

Australia Day ja semiryysis rannalla

Toinen työviikko on jo kovaa vauhtia käynnissä ja vaikka väsymys välillä painaakin, pidän työstäni. Toisinaan turhauttaa, kun tiedostan kuinka paljon paremmin tekisin työni äidinkielelläni, mutta joka päivä rutiini vahvistuu ja loppujen lopuksi kyse on pitkälti samoihin kysymyksiin vastaamisesta, joten samat lauseet pyörivät päivästä toiseen. Toisinaan aksenttini kääntyy vahvuudekseni: ihmiset eivät ymmärrä mitä sanon ja joutuvat pysähtymään kuuntelemaan - harvoja hetkiä kun iloitsee omasta muminastaan. 

Ahkera työnhaku todella tuotti hedelmää kolmannella hakuviikolla, ilmeisesti itkuisen epätoivon kohtaaminen on merkki paremmasta tulevaisuudesta ja tulevista muutoksista. Kolmen haastattelun lisäksi sain pari puhelua muista paikoista, joten suurella todennäköisyydellä olisin nyt työllistynyt ilman tätäkin paikkaa. Lisäksi olen saanut sivusta todistaa, kuinka kaverini sai viikossa kaksi työpaikkaa ravintola-alalta ilman minkäänlaista aiempaa työkokemusta, ilmeisesti Perth todella on työmarkkinoiden kultakaivos.

Ruotsimimmien kanssa Australiapäivän viettoa. Kiitos pinkille laputtavalle tytölle yhteiskuvasta.

Tänään tein puhelun ja ilmoitin työnantajilleni, että olen valmis liittymään matkustustiimiin 20. päivä alkaen. Nimeni on vuokrasopimuksessa ja parissa viikossa pitäisi löytää joku muuttamaan tilalleni ja maksamaan vuokratakuuni ulos. Olen ollut pienen ja toisinaan suurenkin stressin alla työttömyyden takia joulusta asti, eikä mikään muu tuntunut helpottavan kuin selkeillä päivämäärillä varustettu aikataulu. Nyt odottelen puhelua, jossa kuulen lähtöpäivän ja tulevan sijaintini. Saattaa olla, että minut laitetaan settiin, joka matkustaa vain Western Australiassa tai sitten minut heitetään toiselle puolelle maata. Kuka tietää! Sen jälkeen elämää ohjailee melkolailla duunit, mutta kaikki on väliaikaista. Huhti-toukokuun vaihteessa pidän pienen breikin, jonka jälkeen metsästän itselleni farmitöitä, jotka mahdollistavat toisen vuoden viisumin. Jos haluaisin tulla Suomeen käymään, olisi seuraava mahdollisuus syys-lokakuun paikkeilla, eikä se mielestäni ole kovin otollinen aika visiitille. Nähtäväksi jää, milloin nämä jalat astelevat seuraavan kerran Suomen kamaralla.

Olen ollut viime viikot todella ärsyttävä ihminen, kiukkuinen kitisijä. Perthin jättäminen tuntui minulle suuremmalta päätökseltä, kuin Suomesta tänne lentäminen. Kun kerran laukkuineni ovesta ulos astelen, voi kestää kuukausia, ennenkun asun paikassa, jota kutsun kodiksi. Pinna on ollut todella kireällä, kun töiden saaminen stressin poistamisen sijasta vain pahensi sitä. Nyt haluaisin vain hypätä muutosvaiheen yli suoraan uuteen elämänvaiheeseen, tilanteeseen, jossa typerät sopimusasioiden sumplimiset ovat kaukaista historiaa ja voin taas keskittyä täysin hetkessä elämiseen. Olen todella surullinen lähtiessäni Perthistä. Olen elänyt elämäni onnellisinta aikaa täällä, saanut tutustua ihaniin ihmisiin, saanut paljon uusia ystäviä ja perehtynyt kaupungin ja ympäröivien osien kauneuteen, nauttinut kaikkialla vallitsevasta positiivisesta ilmapiiristä ja nyt on tullut aika jättää kaikki. Tänne palaan vielä, sen tiedän.

Tässä tämä informoiva pläjäys, personaattomasti oksennettuna virtuaalipaperille. En ole ollut kovinkaan kirjoittelevalla tuulella viimeaikoina, pitäisi antaa enemmän aikaa itselleni ja ajatuksille, että saisin edes aavistuksen mielenkiintoisemmassa muodossa nämä asiat ulostettua. Huomenna koittaa henkinen helpotus osa yksi, ensimmäinen palkkapäivä sitten joulunpyhien, ja ostettavien asioiden lista näyttäisi seuraavanlaiselta: shampoo, hoitoaine, meikinpesuaine, bb-voide, ripsiväri, eväsrasioita, kanaa, kasviksia, smoothietarvikkeet, alusvaatteita, kiva mekko, työhousut, työkengät, perustoppeja, bikinit, proteiinijauhe, muovinen kestävä vesipullo, uusi laukku, kangaskassi, usb-tikkuja, iPad ja näppäimistö, ulkoinen kovalevy, hammastahna, uusi hammasharja, hiusöljy, adaptereita. Saattaa olla, ettei ensimmäisestä palkasta ihan irtoa kaikki tarvittava, mutta ruokavalio muuttuu välittömästi. Olen syönyt kolme viikkoa tismalleen samaa ruokaa, jauheliharisottoa, jonka resepti tulee tässä: 3 dollarin jauhelihapaketti, satunnaismäärä riisiä, tölkkipapuja, tölkkimaissia, paprikaa, tomaattia. Vettä kattilaan, kiehumaan, riisit sekaan. Jauhelihat pannulle, mausteita, kaikki loput sekaan. Kypsä riisi sekaan. Sekoita. Syö kolme päivää lounaaksi ja päivälliseksi ja toista. Meillä on jääkaapinovessa haaveiden täyttämä lista, otsikoituna "kun iso palkka tulee". Tältä listalta löytyy mm. patakintaat, keittiöpyyhkeitä ja vierasvara viinipullo, yliviivattujen eli hankittujen listalla ovat jo pullonavaaja ja leivinpaperi. Rahalla ei saa onnellisuutta, mutta pakko myöntää, että patakintaiden käyttö uunivuokaa uunista ottaessa tekee arjesta hieman mukavampaa kuten myös hammastahnan käyttö hampaita pestessä. Puhumattakaan vessapaperista....

Yleiset höpinät 1

Tuiki tavallinen maanantai päivä. Hyppäsin bussiin kasa työhakemuksia kainalossa, hiljaa mielessäni huokailin, kuinka kyllästynyt töiden hakemiseen olinkaan. Bussiin hyppäsi tuttuja viimeisimmästä hostellistani, jotka tietenkin istuivat viereeni ja alkoivat kyselemään kuulumisia, juuri kun olisin vain halunnut olla hiljaa ja viettää omaa suomalaista jurotusaikaani hetken ennen ylipositiiviseksi heittäytymistä. Siinä pojat kertoivat, kuinka hostellissa nykyään sai vain kylmiä suihkuja eikä ilmastointikaan toiminut ja minä puolestani kerroin asuvani omassa huoneessa ja kämppiksinä olevan vain hyviä ystäviäni. Pikkuhiljaa keskustelu kääntyi töihin ja kerroin tilanteestani: pari viikkoa työnhakua alla, mutta mikään ei tunnu nappaavan. Ravintola-alan eli "hospitality" töistä ei kokemusta ole, eikä sen kerryttäminenkään onnistu kun mahdollisuutta ei tarjota. Yhtäkkiä vastapäätäni istuva mies otti kuulokkeet korviltaan ja liittyi keskusteluun. Hän kyseli minkälaista työtä olin hakemassa ja parin sekunnin päästä hän piirsi minulle karttaa ja kertoi, mistä kannattaisi käydä kyselemästä. Sain viiden minuutin mittaisen teoreettisen pikakoulutuksen lautasten kantamiseen, tarkat ohjeet siihen, mitä sanoisin kun kyseisestä paikasta menisin töitä etsimään. Herra esittäytyi Tomiksi ja minuutin päästä hän hyppäsi bussista ja toivotti onnea matkaan ja mukavaa loppupäivää. 

Vieläkö joku ihmettelee, miksi täällä on hyvä olla?

Koska mikään täydellisyyden perikuva ei tämäkään maan kolkka voi olla, olen pysähtynyt miettimään, mikä ärsyttää. Kaksi asiaa ärsyttää, eikä edes ärsytä vaan suoranaisesti vituttaa:

1. Paskat muovipussit. Nauttikaa hyvistä muovipusseista, joista toki joudutte sen 20 senttiä kipale pulittamaan. Hyvään muovipussiin pakkaat 30 euron ruokaostokset ja saat ne varmasti kulkemaan kotiin asti turvallisesti. Paskoihin muovipusseihin voit laittaa kaksi litraa maitoa, mutta kolmannen kohdalla hajoaa joko kahva tai purkkien reunat tekevät salakavalasti reikiä pussiin ja muutaman kymmenen metrin käveltyäsi saat keräillä maitopurkkisi kadulta. Kikka kolmonen on laittaa kaksi pussia päällekkäin, mutta terävät reunat rei'ttää pussit käyttökelvottomaan kuntoon, eli kotiin päästyäsi sinulla on kaksi roskapussiksi kelpaamatonta muovipussia, joissa olet todennäköisesti kantanut roskapusseiksi tarkoitettuja pusseja, johon pussit lopulta päätyvät. Suomessa ei kannata siis kantaa kovinkaan vakavaa huonoa omaatuntoa luonnon tuhoamisesta muovipussien käyttäjänä, meidän muovipussit kotoSuomessa kun ovat uudelleen käytettävää tavaraa. Maksakaa siis pusseistanne hymyillen!

2. Rasistiset aasialaiset. Australiassa on todella paljon aasialaissyntyisiä, jotka ovat muuttaneet tänne töiden perässä. On paljon sekatavarakauppoja, supermarketteja, ravintoloita, kioskeja, kauneushoitoloita ja monen muuta yritystä, joissa nämä omaa kieltään häpeilemättä käyttävät hallitsevat. Tämä ei suinkaan ole minulle ongelma - vallan mielelläni käyn ostamassa tuoreita hedelmiä edullisemmin, vaikka asiakaspalvelun taso onkin usein huomattavasti alhaisempaa kuin muualla, kun kesken asioinnin kieli vaihdetaankin mandariinikiinaksi. Töitä hakiessa kuitenkin huomasin kansojen sisällä vellovan rasismin, rasismin valkoisia kohtaan. Aasialaisomistuksessa olevat ravintolat, lounaspaikat tai kaupat eivät koskaan palkkaa valkoisia. Lappu ovella kertoo "staff wanted", mutta kun menen sisään, on lappu joko "vanha" tai halutaan nimenomaan miespuolinen henkilö töihin tai vaihtoehtoisesti hymyillään vaan ja nyökytellään, otetaan CV kohteliaasti vastaan, muttei olla kiinnostuneita kyselemään yhtään mitään, koska ei yksinkertaisesti ole pienintäkään aikomusta palkata vaaleaa nuorta naista töihin. Food courteissa eli suomalaisittain ravintolamaailmoissa on kriteerinä usein puhua heidän kieltänsä, jos töihin haluaa. Ravintolassa ruokaa pöytään tuodessa eivät aasialaiset yleensä edes vaivaudu katsomaan päin. Olenhan valkoinen.

106 maassaolopäivän jälkeenkin leuka loksahtaa auki läpi päivittäin, kun kadulla kävelee maailman komeimpia miehiä vastaan. On rumia partoja, ok partoja, hyviä partoja, parrattomia, vaaleita, tummia, pukumiehiä, raksaäijiä, surffareita, skeittareita, muusikoita, jokaiselle jotakin, mutta vain parasta laatua. Täällä kaikki tuntuvat olevan tinderissä ja meidän kodissa harrastetaankin toisinaan yhteisiä tinderiltamia. Olemme jopa pitäneet tinderteemaiset kotibileet luonamme, mikä oli ehkä elämäni top5 erikoisimmat asiat mitä olen koskaan tehnyt -listalle mahtuva juttu. Hauskaa oli, vaikka romanttisia viboja ei juurikaan irronnut, mikä ei kyllä ollut tarkoituskaan. On mukava tavata uusia ihmisiä ja verkostoitua tuntemattomassa kaupungissa, ilman mitään sen suurempia taka-ajatuksia. David Beckham hommakin luonnollisesti ajautui karille hiljattain ja tällä hetkellä pääasiallisesti toivon saavani lisää kavereita, eikä mitään sen kummempaa. Vaikka täällä silmät välillä sokaistuukin käsittämättömän kuumien miesten määrästä, on pakko tähän väliin pakko ottaa pikku breikki, huokaista syvään ja pyöritellä päätä kaikessa hiljaisuudessa kaikkien miesten kunniaksi.

Työttömänä työnhakijana

Työnhaku on ollut meidän kotikolossa ajankohtainen missio "joululomien" aikana. Vaikka yksi meistä virallisesti vain töistään lomaili, päätin kutsua omaa työttömän arkeani lomaksi, koska kauaa en aikonut tätä jatkaa. Monet kokevat töiden löytämisen haastavaksi Australiassa, eikä ihmekään kun backpackereita tursuaa näinä kuukausina joka tuutista ja dollarinkuvat kiiluvat kaikkien silmissä. Perth on kuitenkin tunnettu helpohkona kohteena töiden haun kannalta, ainakin verrattuna itärannikon suosittuihin reissauskohteisiin. Kaikesta huolimatta luen päivittäin erinäisistä reppureissaajien Facebook ryhmistä, kuinka töitä on kuukausikaupalla etsitty tuloksetta. Minä päätin tuhota moiset stereotypiat ja annoin itselleni viikon aikaa löytää töitä. Motivaationa toimi mikäpä muukaan kuin hupenevat varat, vuokranmaksu ei enää viikon päästä ilman töitä onnistu. Vaikka tämä missio pieleen menikin, opin muuttamaan metodejani ja menestymään paremmin työmarkkinoilla.

Queens Garden

No miten niitä töitä sitten haetaan? Monet suosittelevat tekaistuin CV:n vääntämistä. Kokeilin tätä aiemmin, mutta rehtinä suomalaisena ajatus ravintolatöiden hakemisesta "kolmen vuoden kokemuksella" ilman ainuttakaan todellista työtuntia hirvitti. Kiinnihän siitä jäisi. Päätin tällä kertaa kokeilla, miten rehellisen ansioluettelon kanssa kävisi. Muutamia vuosia asiakaspalvelukokemusta kaupan alalta, muutamia toimistotyökuukausia ja mikä tärkeimpänä, joulupallojen koristelu Perthissä. Ensitöikseni laitoin joulupallopomolleni viestin, olisiko sopivaa käyttää häntä suosittelijana ja vastaukseksi sain, että jos hän saa puhelun hakemiini työpaikkoihin liittyen olisi paikka minun. Glitteriin peittoutuminen siis kannatti!

Ansioluettelo paikalliseen tyyliin on edelleen itselleni melko epämääräinen konsepti. Päädyin itse listamaan niin monta työpaikkaa kuin yhdelle sivulle sain mahdutettua, valitsin kaikkein "uskottavimmat" monimuotoisesta työhistoriastani. Kerroin työskentelyajankohdan, tiivistin yhteen virkkeeseen millainen yritys oli kyseessä ja loppuun listasin ranskalaisin viivoin työtehtäväni ja  "yksityiskohtiin keskittyminen paineen alla" tyyppisiä lausahduksia sekaan. Sain mahdutettua neljä työpaikkaa ja laitoin jokaisen työnantajan yhteystiedot suosituksia varten. Ansioluettelon rinnalle tein cover letterin, johon en itseasiassa ole tainnut kirjoittaa ensimmäistäkään lausetta itse. Toisen kämppikseni kaveri teki hyvän pohjan, missä ylistettiin kansainvälisyyttäni ja korkeaa työmoraalia ja kämppikseni kirjoitti vielä yhden osion, jossa kehuskelimme "can do" -asenteella ja ehdotimme ottamaan edelliseen työnantajaan yhteyttä, jos kaipaa vahvistusta moisen superihmisen olemassaolosta.

Kahdesta kolmeen päivään tsemppasin itseäni henkisesti työnhakuvalmiuteen. Päätin olevani paras hakija, mihin tahansa työpaikkaan hainkaan. Minä olen paras kirjojen pakkaaja, minä olen paras vaatekaupan myyjä, minä olen paras toimistosiivooja. Jos en itse usko itseeni, tuskin uskoo kukaan muukaan. Sitten alkoi armoton työnhakusivustojen läpisahaaminen. Kirjasin muistiin mitä paikkoja olin hakenut ja otin puhelinnumeroita ylös, jos sellaisia oli tarjolla. Kävin seuraavana päivänä tarkkailemassa oliko hakemukset vielä auki, laitoin uuden viestin jos oli. Satuin bongaamaan ilmoituksen, jossa haettiin työntekijää salaattibaariin, vain 20 minuuttia sen julkaisuhetken jälkeen. Paikkaa pystyi hakemaan vain tulostamalla hakemuslomakkeen ja toimittamalla sen paikan päälle. Suihkuun, kirjastoon ja pää kolmantena jalkana paikalle. On tärkeää olla ensimmäisten hakijoiden joukossa, ennenkun joku kokeneempi kerkeää paikalle. Menin paikalle itsevarmuutta puhkuen, pelottomasti hyökkäsin managerin puheille ja seuraavana aamuna sain kutsun kokeiluvuoroon. Kokeiluvuorossa minut ohjeistettiin työhön ja aloin oma-aloitteisesti työskentelemään kysyen aina, kun olin jostain epävarma. Suoriuduin melko hyvin ensimmäisesti trialistani, mutta parin päivän päästä sain managerilta puhelun, että he olivat palkanneet toisen, hieman kokeneemman henkilön. Kuukauden sisään kuitenkin vapautuisi toinen paikka ja lupailivat olla yhteyksissä. 

Pidän tavallaan enemmän täkäläisestä työnhakumeiningistä. Pitää ihan oikeasti yrittää ja itse voi vaikuttaa hakuprosessin aikana omaan edistymiseensä. Suomalainen "lähetä cv ja odota" -versio tipauttaa kaikki kouluttamattomat pois riveistä samantien, vaikka varsin käypiä työläisiä heidänkin joukosta varmasti löytyisi. Täällä etenkin miehet löytävät helposti raksahommia, ymmärtääkseni riittää, että paikallinen työturvallisuuskortti eli white card löytyy taskusta. Raksa-/kaivostyöt ovat yleensä myös parhaalla palkalla kruunattuja duuneja, koska lämpötilat kesän aikana varjossa liikkuvat 30-45 asteen paikkeilla, mutta töiden on silti jatkuttava päivästä toiseen.

Reissaajat saattavat ajoittain saada melko mielenkiintoisiakin työtarjouksia. Toinen kämppiksistäni haki paikkaa karaoke-emäntänä - näin suomalaisesta näkökulmasta moinen työhän vaikutti erittäin hauskalta, siinä vähän bisseä tarjoilisi vain laulun lomassa ja palkkaakin oli luvattu 30 dollaria tunnilta. Työhaastatteluun astellessa alkoivat epäilykset heräämään, kun vastassa olisi makkarankuorimekkoon eli erittäin tiukkaan, lyhyeen mekkoon pukeutunut ukrainalainen laiha, isotissinen, runsaalla meikillä kruunattu nainen. Työn luonne olikin hieman odotusten vastaista: aasialaiset rikkaat bisnesmiehet voivat varata huoneen, mistä nämä karaokevermeet löytyvät. Kaikki paikassa työskentelevät tytöt laitetaan riviin pikkumekot päällään ja mies saa valita kenet "emännäkseen" haluaa sinä iltana. Tytön tulisi pitää miehelle seuraa ja yrittää saada hänet ostamaan mahdollisimman paljon ruokaa ja juomaa. Jos mies haluaisi tarjota ruokaa/juomaa tytölle, hänen täytyisi syödä/juoda kaikki hänelle tarjottu - toisinsanoen jokaikisenä työpäivänä olisit todella kännissä. Mitään seksipalveluita ei "saa" tarjota, eikä vaatteita riisua, mutta flirttailu ja tyrkyllä oleminen olisi ollut tämän työpaikan pääasialliset tehtävät. Meidän taloudesta ei valitettavasti löytynyt tälle työtarjoukselle täyttäjää, edes ilmainen alkoholi ei saanut mieliämme muuttumaan.

Tällä viikolla olen ollut täysipäiväinen työnhakija. Valehtelematta jokaisena päivänä olen käyttänyt työnhakuun liittyviin asioihin vähintään kuusi tuntia ja hukkaan ei tämä aika ole mennyt. Tiistaina olin ensimmäisessä virallisessa haastattelussa ja kaikesta hermostuksestani huolimatta onnistuin hoitamaan homman kotiin ja pääsin jatkohaastatteluun keskiviikkona. Jatkopäivänä kuitenkin selvisi, että kyseessä oli promohommien sijasta provikkapalkkainen varainkeruu ja vaikka paikan olisin saanut, en sitä ottanut vastaan. Jos en saisi ketään lahjoittamaan amnesty internationalille 35 dollaria kuukausittain, ei palkkaa tippuisi senttiäkään täyden työpäivän päätteeksi - tiedän, etten olisi pärjännyt työssä, enkä halua hukata aikaa tässä taloudellisessa tilanteessa yrittämiseen.

Torstai oli onnenpäiväni, kun heti aamutuimaan löysin avoimen paikan uuteen baariin, joka avattaisiin kaupunkiin helmikuun alussa. Laitoin kuvallisen hakemuksen menemään ja sainkin pian vastauksen, että juuri minun tyyppistä henkilökuntaa paikalle kaivattaisiin - haastattelut pidettäisiin parin viikon sisällä ja tulisin saamaan kutsun sinne. Tekstin sekaan oli kuitenkin hivutettu pikku kysymys: pistäisinkö pahakseni ajoittain hieman paljastavaa työasua? Kysäisin hieman lisäkysymyksiä työasun paljastavuudesta, oliko puhe topista ja shortseista vaiko pelkistä bikineistä ja vastaukseksi sain, että joinain teemailtoina työasuna voisi olla pelkät bikinit, mutta he mielellään joustavat jos en koe oloani mukavaksi niin vähäpukeisena. Loppuun oli kuitenkin lisätty pikku pyyntö - voisinko lähettää itsestäni vähintään kaksi kuvaa stringit jalassa, jotta he voisivat varmistua olevani vartaloltani sopiva tarjoilijaksi? Valitettavasti moisia kuvia ei äkkiseltään takataskusta löytynyt ja niin jäi tämäkin paikka jälleen täyttämättä.

Samaisena torstaipäivänä löysin avoimen paikan promotyöntekijänä yritykseen, jossa toinen kämppiksistäni työskentelee. Soitin heti lisätietoja häneltä ja seuraavassa hetkessä olinkin jo puhelinhaastattelussa firman managerin kanssa. Sain palkallisen kokeiluvuoron perjantaille ja niinpä aamuseitsemältä lähdettiin yhtä matkaa töihin kämppikseni kanssa. Duunipäivä meni kohtuullisen hyvin, mutta vasta maanantaina saan kuulla, miten kävi. Ei voi muuta kuin toivoa parasta! Työ on puhdasta promotyötä eikä myyntiä/varainkeruuta, 20 dollarin tuntipalkalla ja 40 viikkotunnilla saisi säästötilinkin pikaisesti hymyilemään. Peukut pystyssä siis!

Viime viikkojen aikana olen tottunut jatkuviin "et ole henkilö, jota etsimme" -vastauksiin puhumattakaan "emme palkkaa reissaajia" tai "emme vastaa sinulle ollenkaan" tuloksista. Vailla kokemusta ravintola- tai kahvila-alalta on todella haastavaa saada jalkaa oven väliin, vaikka kuinka ripeä oppija olisikaan. Positiivinen asenne on ollut koetuksella, kun tilin saldoksi vuokranmaksun jälkeen jäi 17 dollaria ja jostain pitäisi rahaa keksiä ensi viikon asumisen maksamiseen. Onnekseni suomisäästöistä on vielä parisataa jäljellä, joten nälkäkuolema ei ole ajankohtainen, mutta tulevaisuudessa häämöttävä mahdollisuus. Jokaiseen päivään on pystyttävä heräämään asennetta ja tarmoa puhkuen, on laitettava naama ja tukka kuntoon, mekko päälle ja jalkauduttava kadulle ansioluetteloita jakamaan. Ulkolämpötilojen hipoessa 40 astetta, keksisin monen muutakin puuhaa näille päiville, mutta eipä auta muu kuin jatkaa yrittämistä - eihän tässä paluulippuunkaan enää rahaa löydy, eikä Suomeen palaaminen houkuttele pätkääkään.

Opiskelijat, vähävaraiset, ruokarahanihkeilijät - mitä syötte, kun viimeiset sentit kurkistaa kukkaron pohjalta? Kaikki hyvät, mahdollisimman ravintorikkaat mutta erityisesti edulliset ruokavinkit vastaanotetaan iloisin mielin!

Uusi vuosi, uudet kujeet

Uusi vuosi lähti käyntiin perisuomalaiseen tyyliin juhlimalla. Suomikommuunimme otti suunnan erään paikallisen kaverimme luokse etkoilemaan ja sieltä suuntasimme pariin toisiin kotibileisiin. Iltaa emme erityisemmin etukäteen suunnitelleet, eikä mitään erityistä blogikelpoista siitä käteen jäänytkään - vain lisää iloisia muistoja oman mielen perukoille. Ehkä muutamat kuvat vielä jonain päivänä ryöstän Kristan kamerasta ja huhtikuun paikkeilla varmaan saan nekin tänne lisäiltyä. Koska haluan jättää jälkeeni tavallisten kuulumisten lisäksi myös matkapäiväkirjaa itselleni, toivotan teidät tervetulleeksi matkalle ajatusteni maailmaan.

 

 

Vuosi 2014 oli minulle tärkeä, terveen itsekkyyden oppimisen vuosi. Heti tammikuusta alkaen, aina lokakuuhun saakka, tärkeysjärjestykseni ykkössijalla heilui rahan säästäminen, koska tiesin sen olevan ainoa polku kohti haaveeni toteutumista, Suomen taakse jättämistä. Vuonna 2014 opin vihdoin löytämään tien henkiseen hyvinvointiin, hyväksyin viimein karun faktan, etten voi revetä kaikkialle. Opin talttuttamaan sisällä asuvan suorittavan perfektionistin, joka ajoi minut aikanaan loppuunpalamisen partaalle.

Miksi Suomi piti jättää taakse? Tätä asiaa pohdiskellessa on viime vuosikymmenen aikana kulunut tovi jos toinenkin. Vuonna 2014 käytin näiden ajatusten kanssa kuitenkin erityisen paljon aikaa, en halunnut lähteä maailmalle huonoin perustein. Jos en kykene olemaan onnellinen, ei kyse ole ympäristöstä tai muista ihmisistä, syy löytyy sisältä omasta itsestään. Listailin plussia ja miinuksia elämästä Järvenpäässä, mutta paljon mietitytti myös taakse jääneet matkailut. Ensimmäisen pidempi kosketus elämään ulkomailla tuli 17-vuotiaana, kun pääsin työharjoittelemaan Espanjan Fuengirolaan. Pari kuukautta harvinaisen villejä aikoja jäi mieleen mukavana muistona, mutta lähtiesssäni tiesin, etten pidemmäksi aikaa enää kyseiseen suomalaisten täyttämään turistikohteeseen palaisi. Huomasin, kuinka aurinko vaikutti positiivisesti henkiseen hyvinvointiini, mutten pistänyt pahakseni palata takaisin täsmälliseen, järjestelmälliseen kotimaahani vaikka palo sieltä pois pääsemiseen oli edelleen olemassa.

 

Seuraava etappi oli työharjoittelu Jenkeissä, yksi henkilökohtaisesti suurimmistani saavutuksista koskaan. Koulupaikkaa valitessani hylkäsin haaveen vaihto-oppilasvuodesta Yhdysvalloissa, enkä tämän lähemmäs korvaavaa keissiä olisi koskaan päässyt. Vaikka sain tavata ihania ihmisiä, nähdä arkea kaukana kotoa, kokea mitä upeimpia asioita uskomattomissa suurkaupungeissa, en silti kokenut olevani kotona. Suomeen palaaminen tuntui paremmalta kuin koskaan, mutta jälleen kerran palo muualle jäi.

Vuonna 2014 sain viimein vapauden valita. Kun toukokuussa kilistelin paperit ulos koulusta, olin ensimmäistä kertaa vapaa tekemään juuri ne ratkaisut elämässäni, mitkä tuntuivat oikeilta. Jo kauan ennen tuota päivää olin päätökseni tehnyt; Australia olisi seuraava kohteeni. Rantojen, auringon ja surffareiden luvattu maa huusi nimeäni ja tuntui oikealta - se intuitio sai riittää syyksi jättää kaiken taakse.

 

Kun lokakuun viidentenä päivänä vedin matkalaukun vetoketjut kiinni ja viimeisen kerran kävin läpi pakkauslistaani, ei kyyneleiden pidättäminen enää onnistunut. Tunne siitä, ettei koti jossa kasvoin ja joka oli niin rakas, tule enää koskaan tuntumaan samalta turvapesältä, oli niin vahva etten pystynyt käsittelemään sitä. Samalla hetkellä realisoitui myös se, että pian hyvästelen niin rakkaat perheenjäseneni kuin parhaat ystävänikin. Vaikka heippoja oli sanottu jo lukemattomat kerrat kuluneen viikon aikana, kaikki iskostui tajuntaan siinä hetkessä. Tunne oli sanoinkuvaamaton; sisälläni tiesin, että olin tekemässä oikeaa päätöstä. Kyynelten määrä oli silti loputon. On hämmentävää haluta jotain, kykenemättä täsmentämään mitä se joku on. On pelottavaa lähteä kokeilemaan, löytyykö se joku maailman toiselta puolen.

Nyt  tasan kolmen kuukauden jälkeen en enää vuodata juurikaan kyyneleitä. On ollut mielenkiintoista huomata itsestään, kuinka odottamattomia tuntemuksia esimerkiksi joulunvietto ilman perhettä, toisella puolella maailmaa herätti. Kaipasin jouluruokia, vaikken koskaan ollut niiden suuri ystävä Suomessa (todennäköisesti syy tähän on yksinkertaisesti harvinaisen huonot itsevalmistetut sapuskat). Kaipasin ajanviettoa perheen kanssa ja glöginhuuruisia illanistujaisia ystävien kesken. Samaan aikaan olin äärimmäisen tyytyväinen nykyhetkeen, vietin loistavan joulupäivän hyvien ystävieni kanssa auringosta nauttien. Ristiriitaisuus oli välipäivien tunne, mutta pienet skypehetket taikka whatsapin ääniviestit mitä kummallisimpiin kellonaikoihin helpottavat ikävää. Kiitos älypuhelinaikakauden, on tilanteen vaatiessa helppo olla "lähellä". Kiitos teille, jotka olette "lähellä".

On ikävää, kun ei voi seurata sukulaislasten kasvamista, olla paikalla kun ensimmäinen ystävä synnyttää pienen ihmeen maailmaan, ei voi olla kuuntelemassa ja läsnä, kun joku tarvitsisi ystävää. Mutta on myös ikävää, jos en itse voi hyvin. Henkisesti aika ajoin tasapainoisen tyyppisenä ihmisenä olisin voinut jäädä Suomeen, olisin voinut hakea opiskelemaan ja pärjätä elämässä, mutta se ei olisi tuntunut oikealta ratkaisulta. Vaikka edelleen taidan elää "uutta ja jännää" -vaihetta, tiedän vihdoin löytäneeni sen maailmankolkan, josta ei tarvitse päästä pois. Täällä minun kuului olla kun vuosi 2015 vaihtui kalenterissa, tänne kuulun tätä päivää elämään. Pois pääsemisen palo on vihdoin sammunut, tunnen olevani kotona. Olen valmis muuttamaan mieleni, jos niin on tapahtuakseen, mutta nyt en muuttaisi mitään, nautin elämästä tässä ja nyt.

Oma koti kullan kallis

Olen uskomattoman onnellinen. Kuluneen kuukauden aikana olen vellonut niin väsymyksessä, vihassa, onnellisuudessa, hilpeydessä kuin ikävässäkin. Elämä on vihdoin asettunut raiteilleen oman kodin ja työpaikan myötä, mutta arki Suomessa ei ole koskaan pakahduttanut minua moisiin onnellisuuden tunteisiin, mitä täällä saatan kokea jopa maanantaina kello seitsemältä aamulla. Jokaisena aamuna bussille kävellessäni toivottaa vähintään yksi täysin tuntematon ihminen hymyilevästi hyvät huomenet, aurinko paistaa siniseltä taivaalta, palmupuut heiluvat kevyessä kesätuulessa. Työmatkalaiset katsovat toisiaan silmiin, hymyilevät, kiittävät bussikuskia ja saattavat vaihtaa sanasen vierustoverin kanssa - muttei koskaan väkinäisesti. Toiseksi viimeisenä työpäivänäni olin lähtenyt aamulla seitsemältä kohti kauppakeskusta ja kotikatua takaisin päin tallailin vasta 22.30, itkuväsymyksen partaalla, koska kiireen vuoksi en pitänyt ensimmäistäkään kunnon taukoa 12,5 tunnin työpäiväni aikana. Satuin samaan hissiin täysin tuntemattoman naapurini kanssa, joka kaivoi repustaan sushirullan ja vaati minua ottamaan sen, täysin ilman syytä. Ihmisten pyyteettömyys ja aito hyväntahtoisuus saa suupielet kohoamaan kohti taivasta joka ikisenä päivänä. Perthissä ihmiset tuntuvat aidosti nauttivan elämästään, mikä tekee kaupungista hyvän paikan olla. Viime viikkoina olen tuntenut oloni kotoisammaksi täällä, kuin koskaan Suomessa. Mitä syvemmälle arjen syövereihin pääsen, sitä vahvemmin tunnen, ettei Suomen välttämättä tarvitse olla tukikohtani loppuelämääni. Kukapa näitä osaa ennustaa, eiköhän elämä minut jonnekkin johdata!

Elämä joulupalloartistina alkoi marraskuun puolivälin jälkeen. Sain paikan "tuuraajana", olin henkilö, joka täytti aukot työvuorolistassa. Tein vuoroja kuudessa eri ostoskeskuksessa, lähin vain puolen tunnin bussimatkan päässä, kaukaisimpaan otin kaksi bussia ja junan ja matkan pituus venähti tuntiin ja kahteenkymmeneen minuuttiin suuntaansa. Kun joulukuu pärähti käyntiin, päästiin joulun aukioloaikoihin ja päivät alkoivat venymään todella pitkiksi. Läntisessä Australiassa yleensä vaatekaupat ovat auki 9-17.30 ja joka viikko on yksi päivä (kaupungissa perjantai, esikaupunkialueilla torstai), jota kutsutaan nimellä "late night shopping". Tuolloin kaikki kaupat ovat auki yhdeksään asti illalla. Meidän joulupallokoristelijoiden systeemi oli sellainen, että jokaisena päivänä kaksi ihmistä oli töissä koko aukiolon ajan. Viimeisten kahden viikon ajan tein poikkeuksetta 9-13 tuntisia päiviä ja voin kertoa, etten ihan heti lähtisi askartelemaan moisia kotonani tämän kokemuksen jäljiltä. Sisälläni asuu työnarkomaanimörkö, joka herää henkiin aina, kun voin vaikuttaa omiin tuntimääriini. Työn alkaessa puhuttu noin 20 viikkotunnin määrä muuttui 50 tunniksi joulukuun kiireessä ja näinä hulluina viikkoina käytin aikaa työmatkoihin noin 8-15 tuntia. On jäänyt blogin kirjoittamiset vähälle tällaisen arjen pyörityksessä!

Valitse puusta mikä tahansa pallo, hinnoittelu koon mukaan. Kirjoita paperille nimi ja me kirjoittamme sen palloon!

Lopputulos jo neljäntenä työpäivänä

Vikan työpäivän erikoistilaus! Joulupalloammattilainen kuittaa!

Kämppiselämä on ollut erinomaista! Marraskuun 20. muutimme Kristan kanssa uuteen ihanaan lukaaliimme, eikä kovinkaan montaa tylsää hetkeä ole koettu sen jälkeen. Ensimmäisen viikon meillä kyläili Kristan kaveri Kiia (moi, jos oot siellä!) ja siitä heti putkeen sain vieraakseni Jussin Järvenpäästä. Kävin Jussin kanssa erittäin vakavasti otetuilla tindertreffeillä kolme päivää ennen lähtöäni ja täällä sitä nyt morotettiin maailman toisella puolen! Moi myös sulle, jos sieltä itärannikolta vielä tätä seurailet! Viimeiset pari viikkoa enemmän tai vähemmän on sohvalla loisinut ihana suomalaistyttö Emma, joka jätti Suomikommuunin tapaninpäivänä ja suuntasi vähän pidemmälle roadtripille kohti Adelaidea. Joulua edeltävänä viikonloppuna saimme kuitenkin lisävahvistusta, kun Kristan ystävä Riina muutti vapaana olevaan huoneeseen ja tuli jäädäkseen. Melkoista härdelliä on ollut elämä meidän kommuunissamme, mutta sulavan yhteistyön tuloksena homma on toiminut moitteetomasti. Elämänkoulu saattoi alkaa, kun lyötiin pari kokkaustaidotonta säheltäjää yhteen keittiöön. Smoothiekone pörisee kovaa vauhtia ja banaanipannareita syntyy harva se päivä niin aamiaiseksi, päiväruoaksi kuin illalliseksikin (kolme kanamunaa, yksi banaani. Sekoita. Paista. Nam!).

Joulu sujui vauhdikkaissa merkeissä. Aattopäivän vietin itse töiden merkeissä ja jätimme juhlistamiset suosiolla torstaille. Hieman ennakoiden poikkesimme Ikeassa viikkoa aikaisemmin hakemassa piparitaikinaa ja glögiä, mutta siinä kaikki perinteinen joulumeininki tänä vuonna olikin. Söimme tyttöjen kanssa Kristan valmistamaa järjettömän hyvää lohipastaa ja kittasimme viiniä heti aamupäivästä aamuyöhön saakka. Kotoa lähetetty joulupaketti ei ihan kerennyt ajallaan perille, joten vietämme varmaan joulua yhä uudestaan pitkin kevättä, jäihän joulutortutkin vielä paistamatta. Joulutorttuja huhtikuussa - YOLO!

Krista ja Emma!

Olen tapaillut viime aikoina David Beckhamia muistuttavaa järjettömän hyvännäköistä aussimiestä, joka tykkää tuoksukynttilöistä ja kissoista. Tunnevammaisena, yksin viihtyvänä ihmisenä pidän tätä lähes suurimpana Australiassa saavuttamanani asiana. Hyvä Veera!

En olisi koskaan uskonut päätyväni asumaan Suomikommuuniin Australiassa. Käytän englantia joka päivä, työskentelin kielellä asiakaspalvelussa erittäin sujuvasti ja nautin siitä, kuinka joka päivä oppii jotain uutta. Erityisesti täällä käytetyssä englannissa on paljon sanoja, jotka eivät satu korvaan Euroopassa ihan joka päivä, mutta kysymällä selviää. On kuitenkin ihanaa jakaa asunto ihmisten kanssa, jotka kasvoivat samassa kulttuurissa ja puhuvat kieltä, jota olen oppinut arvostamaan täysin uudella tavalla. Miten voit näppärästi kertoa vieraalla kielellä ihmisen olevan "huithapeli" tai kertoa, kuinka meinasit pakahtua onnellisuusvyöryyn? Eiköhän näille asioille vastaavat sanat löydy, mutta oma kielitaitoni on vielä kaukana moisten vivahteiden sujuvasta käytöstä. Tilannehuumori tuntuu myös edelleen hankalalta, kolmen sekunnin viiveellä heitetty läppä harvoin kuulostaa hyvältä. Suomikommuunissa saa purkaa päivän ajatukset suorana ajatusvirtana, maata hiljaa tuntematta oloaan kiusaantuneeksi ja kuunnella parhaita suomihittejä olematta ainoa, joka laulaa mukana. Tunnen olevani todella onnekas, kun olen päässyt elämään näin loistavien tyttöjen kanssa.

Emman 24 vee bileet!

Koska elämä työttömänä on taas ajankohtaista, kuulumisia saattaa tulla jopa useammin kuin kuukauden välein. Kiitos kaikille malttavaisille! En tiedä yhtään, minkä tyyppistä duunipaikkaa lähden etsimään, mutta jotain on löydettävä ja melko nopeasti. Eiköhän tekevälle kuitenkin töitä löydy! Luottavaisin mielin viikonloppuun - kohta on jo vuosi 2014 taputeltu, ääk!