Valmiina lähtöön!

Viimeinen viikko Perthissä on pärähtänyt käyntiin mitä järkyttävimmän räkätaudin murjelemana. Kevyet oireet olivat havaittavissa jo perjantaisena aamuna, kun sain aamutuimaan puhelun pomoltani ja ääni käheänä, poskiontelot turvonneena sain varsin mieluisen päätöksen tehtäväkseni; tekisinkö vielä täyden viikon töitä aina lauantaihin asti vai haluaisinko viettää viimeisen Perth viikkoni vapaana kuin taivaan lintu? Niin loputtoman pitkiltä tuntuivat viimeiset työpäiväni ja ajatuskin kuudesta jäljellä olevasta sai mieleni painumaan läpi maapallon aina Suomeen asti, että kevyin mielin ilmoitin tekeväni viimeisen päiväni samaisen viikon lauantaina ja nauttivani vapaudesta viimeisen Western Australia viikkoni. Taloudellisesti tämä ratkaisu ei todellakaan ollut fiksu, mutta olen oppinut Australiassaoloaikana (yhteen vai erikseen? Olen hukassa) uskomaan asioiden järjestymiseen ja siihen luottaen jätin työpaikan taakseni viikkoa aikaisemmin. Lauantaina oli tietysti lähdettävä juhlimaan työttömyyttä kollegoideni kanssa ja ratkiriemukas ilta ei tehnyt kovinkaan hyvää fyysiselle hyvinvoinnilleni, jota nyt kovasti yritän parannella pikavauhdilla litkimällä kurkusta alas inkivääri-sitruuna-hunajavettä, jotta saisin vielä viimeiset salikortin käyttökerrat käytettyä ennen lähtöä.

Musta ei kuulemma tällä makaroonilaatikkosuorituksella ruokabloggaajaa tule, vaikka voisin vannoa nähneeni kuolatippojen valuvan erään suurisuisen master chefin leuoilla tämän lauseen suusta lipsahdettua.

Säästötili on onnellisempi kuin aikoihin kun lukema ei ole enää kaksinumeroinen, mutta kun tänä kyseisenä erinomaisena perjantaisena vapaapäivänä aikaa oli aikaa pohtia tulevaisuuden vaihtoehtoja, satuin löytämään uuden farmityöpaikan. Working hostelli, jonne olimme alunperin suuntaamassa, on erittäin täynnä tällä hetkellä ja noin 60 backpackeria odottelee sesongin ja töiden alkamista. Odotusajaksi arvioitiin vähintään kuukausi, joka on rahallisesti melkoinen tappio, eikä pankkitilin miinukselle höylääminen tällä hetkellä kovinkaan kiinnosta. Uusi kohteemme löytyikin Gumtree/googletus sekasikiöhässäköinnillä ja kappas vaan - uusi kohdekylämme on nimeltään Gatton, sijainti noin 90 kilometriä Brisbanesta ja työt alkavat seuraavana päivänä saapumisestamme. Majoitumme omakotitaloihin muiden reissaajien kanssa, työpäivien pituus on 6-12 tuntia ja työtehtävät ovat mitäpä muutakaan kuin vihannesten poimintaa. Tällä hetkellä sesonkituotteita ovat sipulit, parsakaalit, kurpitsat ja salaatit. Ensimmäiset kolme viikkoa palkkaa maksetaan kerätyn määrän mukaan, mutta niin sanotun harjoittelujakson jälkeen alkaa 18-22 dollarin tuntipalkka juoksemaan. Uskoisin, että 88 farmipäivää tulee kasaan minimiajassa eli kolmessa kuukaudessa, jonka jälkeen on myös toivottavasti jokunen sentti kertynyt säästöönkin, kun pienessä kylässä tuskin kovinkaan montaa sijoituskohdetta löytyy.

Kun suunnitelma on kerrankin näin ehta, olemme päättäneet viettää muutaman päivän Brisbanessa ennen totaali eristäytymistä sivistyksestä. Lähdemme lentämään todennäköisesti tiistaina 7. päivä, jonka jälkeen voisimme aina sunnuntaihin asti tutkiskella tätä itärannikon suurkaupunkia ja fiilistellä, mitä maan toinen puolisko tulee tulevaisuudessa tarjoamaan. Ajatuksena on löytää couchsurfing host ja säästää jälleen asumiskustannuksissa, sekä mahdollisesti saada turistiopas ja uusia paikallisia tuttuja heti paikanpäälle saapuessa. Tehokasta suunnittelua, vaikka itse sanonkin!

Asiat Perthissä on nyt vihdoin ja viimein siinä jamassa, että lähteminen ei aiheuta hengenahdistuksia ja yöunille voi vaipua varsin hyvillä mielin. Ainoa asia mikä tosin ei anna mielelleni rauhaa, on tavaran määrä. Miksi pitää olla jotain typeriä painorajoja? Kannan koko elämääni matkalaukussa, mikä jo yksinään tuntuu varsin karsealta ajatukselta, mutta 23 kiloa?! Kuka ikinä määrittelikään kyseisen 23 kiloa, ei ajatellut asiaa alusta loppuun. Ratkaisuehdotukseni tulee tässä: erityislippuja pitäisi olla tarjolla heille, jotka pystyvät todistamaan olevansa virallisesti kodittomia ja kantavansa elämäänsä matkalaukussa ympäri maailmaa - vähintään 50 kiloa pitäisi saada elämän painaa. Lomalaisten ei pitäisi kantaa yli 15 kiloa matkatavaroita ympäriämpäri muutenkaan, joten enemmän tilaa heille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Jälleen eräs kehityskelpoinen idea, joka voisi olla rikastumiseni lähde heti ruisfarmariuden jälkeen. Jätetään tämä hautumaan ja palataan asiaan lanseerauksen jälkeen.

Homma ihan hallinnassa.

En usko enää palaavani blogin äärelle Perthissä, koska mitään kovinkaan mullistavaa tulee tuskin tapahtumaan, nyt vain odotellaan lähtöä ja nautitaan lomasta (työttömyydestä). Missiona on tavata kaikki upeat ihmiset, joihin olen saanut tutustua kuluneen puolen vuoden aikana ja joille ei ole aikaa löytynyt työorjuuden vuoksi viimeisen parin kuukauden aikana. Kyllä sydäntä lämmittää, kun pysähtyy pieneksi hetkeksikään kelaamaan kulunutta kuutta kuukautta kaikkine mutkineen ja käänteineen. Elämäni paras päätös on ollut seurata unelmiani, tavoitella rohkeasti kaikkea, mikä joskus tuntui tavoittamattomalta ja voittaa omia pelkojaan kaikilla elämän osa-alueilla. Mitä useammin puskee itsensä niiden omien rajojensa yli, sitä vähemmän mikään enää jännittää. On hassu huomata, kuinka kevyin mielin nykyään tartun puhelimeen ja soittelen ympäri maata milloin mitäkin asiaa selvitellen, kun vielä muutama kuukausi sitten olin suorastaan kauhuissani, jos jouduin töitä hakiessa tarttumaan luuriini. Kohisevat linjat ja vaikeat aksentit pelottaa, mutta kysymällä selviää. Yksikään tuntematon ei ole tullut päin naamaa minulle nauramaan kielioppivirheitäni saatikka hassua aksenttia ja jos tulisi, kysyisin toki kuulumiset suomeksi ja jäisin katsomaan, kuka viimeisenä nauraa. Ei tarvitse olla täydellinen pärjätäkseen vallan mainiosti, eikä pienten vastoinkäymisten kannata antaa lannistaa - virheistä oppii, kuten tämän blogin seuraajat ovat saaneet etenkin omalla kohdallani huomata.

Oman elämäni herrasnainen

Nyt on niin tiukka ote elämästä, ettei ole ennen nähty. Kahden viikon kuluttua olen työtön ja koditon ja valmistautumassa suuntaamaan kohti itärannikkoa. Lentokentälle suunnatessa päättyy yksi onnellinen elämänvaihe, kokonaiset kuusi kuukautta Perthissä ovat olleet mitä parhainta aikaa elämässäni kaikkine ala- ja ylämäkineen. Jos suunnitelmilla olisi tapana onnistua, olisin nyt valmistautumassa lähtöön aupair perheestäni. Yhdessä perheessä, osoitteessa ja työpaikassa asumisen sijaan olenkin puolen vuoden aikana työskennellyt joulupallokoristelijana ja promotyöntekijänä valokuvausfirmalle, asunut niin monessa osoitteessa etten edes pysty pitämään lukua, tavannut valtavan määrän mitä ihanimpia ihmisiä ympäri maailmaa, tuhlannut kaikki säästöni, elänyt minimaalisella rahamäärällä viikkokausien ajan, kerännyt kiloja ja päässyt niistä eroon, juhlinut totaaliseen kyllästymiseen asti, menettänyt sosiaalisen elämäni töiden vuoksi, elänyt elämäni ensimmäistä kertaa kimppakämpässä ja lopulta päässyt niin syvälle arkielämän syövereihin, että hinku takaisin reissailun maailmaan kasvoi hallitsemattomaksi ja hieman ennenaikaisesti olen irtisanoutunut työpaikastani, löytänyt uuden tytön muuttamaan huoneeseeni ja näin ollen olen valmis uusiin kuvioihin jo kahden viikon päästä. Innostukseni määrä on sanoinkuvaamaton, eikä edes tältä erää peruutettu Balin matka voi sitä lannistaa.

Finanssipoliittinen suunnitteluni on epävakaata - vain parissa viikossa kerrytetyt säästöt eivät takaa vakaata elämäntilannetta kovinkaan pitkäksi aikaa, mutta eipähän tulevassa kodinpahasessani ole juurikaan sijoituskohteita. Ystäväni Emman kanssa otamme suunnan kohti Queenslandia ja työhostellia, joka sijaitsee Ayr nimisessä kylässä. Työhostellit majoittavat backpackereita maaseutualueilla ja ovat yhteistyössä paikallisten farmareiden kanssa. Sitä mukaan kun sesongit pyörivät, saavat farmarit työntekijöitä käyttöönsä suoraan hostellien kautta. Tässä kohtaa haluan nostaa jalustalle sosiaalisen median hyödyntämisen reissaillessa: koska farmeja Australiassa riittää, olin todella hukassa, kun itselleni sopivaa aloin etsimään. Vailla harmainta aavistusta mistä aloittaa, päädyin kysymään vinkkejä Australian Suomalaiset -facebook sivustolla. Koska yhteishenki on hieman toista luokkaa kuin Järvenpää ryhmässä, sain paljon hyviä vastauksia lyhyessä ajassa, muutaman kanssa päädyin viestittelemään enemmänkin ja keskusteluiden pohjalta päätöksen teko tuntui helpolta. Lisäksi asuntoomme muuttava uusi vuokralainen löytyi Perth backpacker -ryhmästä. Ehdottoman suositeltavaa on siis hyödyntää facebookia aina ja kaikkialla ja vähintäänkin koko ajan! Takaisin aiheeseen - soitin Delta backpackersiin, joka näillä näkymin seuraava kohteemme on ja kyselin tämän hetkisestä työtilanteesta. Töitä ei kuulemma juurikaan ole, sesongin alkua vielä odotellaan. Pari viikkoa joutuu vähintään odottamaan, mutta todennäköisesti vieläkin kauemmin. Hieman pelottavaa, mutta asumiskustannukset lähes puolittuvat, eikä pienessä kylässä oikeastaan ole paikkaa, jossa rahat tuhlata joten riskillä lähdemme kokeilemaan. 

Pakko myöntää, ettei ole mitään parempaa kun täydellinen elämänhallinta. Vaikka elämäntapahallinta on ollut varsin hyvällä tolalla viime ajat, tarkoitan tällä kertaa sitä kuuluisaa valintojen maailmaa. En tiedä, onko vuodessa tapahtuneet radikaalit muutokset täysin poistanut realistisen pessimistisen ajattelukykenevyyden, mutta enpä muista milloin henkinen hyvinvointini olisi ollut yhtä hyvässä jamassa, kuin nyt irtisanoutumisen ja uuden kämppiksen löydyttyä. Ehkä työttömyys ja kodittomuus onkin se minun juttuni. Tuleva landeilu hieman jännittää, viihdyn kaupungissa ja ihmisten ilmoilla, tykkään vähän vilkaista peiliin ja sutia sotamaalausta joka aamuisena rutiinina naamalle, mutta kesäkurpitsoiden poimijana saattaisi se olla aavistuksen liian turhamaista. Mitä tässä yritän hienovaraisesti vihjata, on pelkotila tulevista rumuuden kuukausista. Koska voisin jo saada palkinnon vuoden spurgupukeutujana (kyllä, minä olen se tyttö mustaharmaaraidallisessa h&m miesten hupparissa, crocseissa ja adidaksen lökäreissä joka sunnuntai alepassa), en tiedä mitä tapahtuu kun luovun myös kaulan yläpuoleiselämän hoitamisesta. Todennäköisesti tapahtuu runsasta ruskettumista, ihon hyvinvointia ja tyvikasvun vaalenemista. Pelottavaa. Uskon kuitenkin löytäväni runsaasti sielunkumppaneita, koska vaikka kuinka olisi kyseessä hienostunut ja pinnallinen ihminen, joutuu jokainen tekemään farmityönsä toisen vuoden viisumin ansaitakseen. Ei ole mitään mieltä virkistävämpää, kuin pelkkä ajatuskin sosiaalisen elämän pariin palaamisesta kuluneiden kuukausien vääränlaisen työorjuuden jälkeen. Täältä tullaan taas uudet frendit!

Eli nyt on jäljellä yhdeksän työpäivää, jonka jälkeen onkin pääsiäisviikonloppu ja pitkät vapaat kaikilla. Saadaan toivottavasti Emma kaupunkiin ja viimeinen viikonloppu on tarkoitus viettää pikkujouluja, rellestää ja viedä ne viimeisetkin arvostuksen rippeet Perthiläisten silmissä ennen totaalikatoamista. Ennen töideni loppumista tulen todennäköisesti menettämään jo huoneeni, jonka jälkeen elämäni kodittomana alkaa joko ilmapatjalla olohuoneen lattialla tai Riinan poikaystävän ylimääräisen huoneen nurkassa, koska elämä kolmantena pyöränä on tuntunut itselleni sopivalta ratkaisulta. Kovin huolissani olen hieman täyttyneestä vaatekaapistani - kaikkea en voi mukaan ottaa, mutta luopuminen on niin kamalan vaikeaa, kun kaikki 25 toppia on niin hirveän hyviä, puhumattakaan kaikista 13 kenkäparista. Lentokoneessakin saa vain olla 23 kiloa, mikä on matemaattisesti mahdoton yhtälö huomioonottaen, että laukku painoi jo Helsinki-Vantaalla 27 kiloa. Voi helvetti.

Ja mitä kummaa olivat tämän postauksen kuvitukset? No ne uuden vuoden kuvat tietenkin! Aavistelin saavani näitä ulos huhtikuun paikkeilla, joten ihan suorastaan ylpeä olo tulee näin jo maaliskuussa julkaista vuoden 2015 varsin repäisevän startin ainoat julkaisukelpoiset kuvat. Kiitos kuvista ja muokkauksesta kuuluu Kristalle, joka pärjää bloginsa kuvituksen kanssa aavistuksen itseäni paremmin.

Kun elämä on musta möykky

Olen päättänyt elää onnellisen elämän. Mielestäni onnellisuus on nimenomaan päätös, eikä suinkaan vain harvoille annettu mahdollisuus; vastoinkäymisiä tulee vastaan jokaikiselle ihmiselle, mutta moneen asiaan voit itse vaikuttaa. Kun päätät käyttää vaikutusvaltasi hyvin, tutustut itseesi ja teet ratkaisut omien mieltymystesi mukaan, olet todennäköisesti nukkumaan mennessä onnellinen. Hiton hyvin ajateltu, mutta ai että mitenkö meni käytännön puoli näin omasta mielestä?

Elämäntilanteeni tällä hetkellä taistelee täysin ajatusmaailmaani vastaan. Töissä on ilmennyt sen luokan vaikeuksia, että plan B on kovaa vauhtia työn alla. Rahallinen tilanteeni on tällä hetkellä kurja, vaikka töitä on tullut paiskittua enemmän kuin tarpeeksi jo parin kuukauden ajan. Sitä edeltänyt köyhyysvaihe ajoi kaikki perustarvevarastot niin minimaaliselle tasolle, että niiden täyttäminen on vasta nyt tullut päätökseensä. Toki tässä kohtaa voisi mennä taas hieman itseensä - onko hiusöljy elämän perustarve? Tarvitseeko työviikon päätteeksi lähteä drinkeille keskustan kattoterassibaareihin, vai voisiko kolmasosahintaan nautiskella siiderinsä kotiparvekkeella (nauttimatta ei jätetä)? Itselleni arjen pienet luksusjutut ovat kuitenkin tärkeitä ja pitkää viikkoa painaessa olen antanut itselleni luvan näihin pieniin positiivisuuden ylläpitäjiin, joiden ansiosta olen varmastikin näinkin pitkälle raskaaksi muuttunutta duuniani jaksanut.

Mikäpä paremmin flunssasta parantaisi kun yllärikukat ja leffailta kämppisten kanssa!

Muuttunut tilanteeni on sen suuremmin yksityiskohtiin menemättä nyt se, että olen romauttanut työmenestykseni pohjalukemiin, tullut useana iltana kyynel silmäkulmassa kotiin annettuani kaikkeni mutta silti jatkuvasti epäonnistuttuani ja tilanteen jatkuttua riittävän kauan, sain perjantaina puhelun päätoimistolta, että olen potku-uhan alla jos ei numerot lähde nousuun. Mikä siinä on, kun näitä potkuja tuntuu omalla kohdalla kolkuttavan joka oven takana tällä pallon puoliskolla? Jokatapauksessa tällä hetkellä toivon, että kykenen pitämään duunipaikkani vielä seuraavat viisi viikkoa, jonka jälkeen lähden kohti tulevaisuuttani farmilla. Niin se aika vaan vierähtää - vain parin viikon päästä on puoli vuotta Perthissä niin vain näpsäkästi selätetty. Jos kuitenkin käy se pahin mahdollinen ja kengän kuva pamahtaa peppuun, on Perth jätettävä taakse lähes välittömästi. En kykene kustantamaan elintasoani täällä työttömänä ja tarvitsen rahaa matkustaakseni farmille. Tämänhetkisenä suunnitelmana on lähteä Queenslandiin banaanifarmihommiin, matkaani nappaan tietysti yhden suomitytöistä, nimittäin Emman, joka on Perthin jo liian monta kertaa taakseen jättänyt hostelliystäväni. Jos kengän kuva ei pepussa punoita, saatamme kipaista Balille ennen raskaan raatamisen aloittamista - menolippu Perthistä kustantaa noin 120 dollaria eli alle sadan euron verran.

Vapaapäivän viettoa kolmantena pyöränä näiden rakkauden herhiläisten kanssa!

Henkisesti raskaimmat ajat tuntuvat olevan kuitenkin jo takanapäin, nykyinen tilanne on vain väliaikainen. Vaikka toisaalta nautin aikuistumisesta, olen yllättänyt itseni nauttimasta mitä erikoisimmista arjen asioista, jotka viestivät pelottavan suurista henkisistä harppauksista. Jokapäiväinen työruljanssi kotiovelta takaisin kotiovelle kestää keskimäärin 12 tuntia, eikä tee mieli muuta tehdä kun mennä suoraan sänkyyn ja toistaa sama viitenä päivänä viikossa. Viikon kaksi vapaapäivää sujuvat vaihtelevissa merkeissä, päällimäisenä mielessä eräs sunnuntainen naistenpäivän vietto: kun olin ilman herätyskelloa herännyt 7.50, nousin syömään aamupuurot rauhassa, pesin kolme koneellista pyykkiä (harmittelin, kun lakanakoneellisen jälkeen kuivaustila loppui ja jouduin odottelemaan ennen seuraavaa satsia), siivoilin, luin kirjaa, valmistelin koko seuraavan viikon ruoat ja taisin käydä lenkillä. Päivän päätteeksi olo oli varsin mairea, suorastaan tyytyväinen. En kyllä tiedä haluanko sittenkään kasvaa isoksi.

Jos nyt jotain lähtisin tässä muita neuvomaan, olisi vinkki numero yksi seuraavanlainen: jos olet epävakaassa tilanteessa Australiassa, suunnitelmasi ovat melko avoimet ja työkuviotkin aika epäselvät, älä allekirjoita määräaikaista vuokrasopimusta. Koska suinkaanhan ei ole stressaavaa olla minimaalisilla säästöillä potku-uhan alla, on vallan mainio fakta myös se, että nimeni moisessa paperissa ei tee lähdöstäni kovinkaan helppoa. Jos haluan saada vuokratakuurahani ennen heinäkuuta takaisin, on minun löydettävä joku henkilö muuttamaan tilalleni sopimuksen loppuajaksi ja hänen tulee maksaa summa suoraan minulle - aikaisempi lähtöni oli tiedossa jo paperia kirjoitellessa, mutta asian pohtiminen hieman pidemmälle ei olisi ollut pahitteeksi. Kyse ei ole muutamasta satasesta, vaan yli tuhannesta dollarista - sellaiselle summalle saattaisi löytyä käyttöä, etenkin jos lähtö tulee yllättäen. Jos en löydä ketään muuttamaan tilalleni, jätän kämppikseni kusiseen tilanteeseen ja pahimmassa tapauksessa molemmat menetämme koko vuokratakuumme ja joudumme maksamaan korvauksia aikaistuneesta muutosta johtuvista kuluista. Kinkkistä paskaa, jos asian näin poliittisen korrektisti ilmaisisin.

Kyllä. Kameran linssissä on mönjää.

Koska tykkään vähän maalailla tulevaisuuden kuvia, kuluneen puolen vuoden kokemusten perusteella lähtisin ennustamaan farmikokemuksestani seuraavaa: lennämme Emman kanssa Queenslandiin, otamme bussin väärään kyläpahaseen, sipulifarmari päätyy kuitenkin palkkaamaan meidät ja joudumme työhostelliin asumaan. Maksamme paskasta asumuksestamme 200 dollaria viikossa ja farmari viilaa meitä linssiin ja tienaamme 10 tuntisista päivistämme vain 20 dollaria, koska teemme töitä provikkapalkalla emmekä menesty sipulinpoimijoina ensimmäisen kuukauden aikana. Viimeiset rahat menevät hostellikuluihin ja rahojen viimein loputtua päädymme asumaan pellolla ja syömään heinää kenguruiden kanssa. Eräänä yönä myrkkykäärme puraisee jompaakumpaa nilkasta ja joudumme omatoimisesti amputoimaan toisen jalan. Lopulta pääsemme takaisin sivistyksen pariin matkustamalla kouluttamammiemme kenguruiden selässä lähintä kaupunkia kohti, tulliviranomaiset ovat meitä vastassa ja joudumme lentämään kotiin koska viisumimme ovat umpeutuneet. Emme saa palata Australiaan enää ikinä ja jäämme valtiolle velkaa 10 000 dollaria.

Didgeridooooooooo

En tiedä, miten tämä postaus nyt pääsi näin lipsahtamaan lapasesta, mutta yhteenvetona voisin vielä hieman tunkea pari kirosanaa sekaan ja todeta, että edelleen olen mieluummin vittuuntunut Australiassa kuin kyseisessä mielentilassa Suomessa. Tasapainoisen arjen rakentaminen ei todellakaan tapahdu hetkessä, puhumattakaan uuden kulttuurin sisäistämisestä. Jokainen epäonnistuminen opettaa, enkä toivottavasti rupea toistelemaan virheitäni. Kovasti uskon siihen, että jonain päivänä olen mokannut kaiken, mitä mokata saattaa ja siitä se ylämäki sitten alkaa. Vaikka tulevaisuudensuunnitelmani ovat musta möllöttävä aukko tulevaisuudessa, olen viimeisen puolen vuoden aikana saanut varsin hyvin täytettä mitä elämältäni en halua -listan puoliskolle. Ihan oikeastaan selkeyden vuoksi voisin ne asiat tähän listata:

- En halua olla aupair. Jos ja kun en oikeastaan pidä lapsista, on parempi etsiä muita töitä.

- En halua matkustaa 1,5 tuntia töihin yhteen suuntaan joka päivä.

- En halua tehdä täyspäiväisesti työtä, josta en nauti eikä työllä ole itselleni mitään annettavaa. Väliaikaisesti teen sitä mielelläni, mutta pysyvä ratkaisu se ei tule koskaan elämässäni olemaan.

- En halua olla alkoholisti. Haluan nautiskella ilolientä, mutten joka päivä.

- En halua syödä ja juoda miten sattuu, koska lihon ja se aiheuttaa pahaa mieltä ja itsetunto-ongelmia.

Näihin harvinaisen positiivisiin tunnelmiin jääkäämme tältä erää - itkunaurua koko postauksen surkuhupaisuudelle, jonka kruunaa ei-oikeastaan-mihinkään liittyvät kuvat, jotka hätäpäissäni räpsin tänään päivällä. Ei nyt muuta kun sormet liimattuna ristiin, että työpaikka pysyy ja pääsen Balille hölläämään ennen seuraavia koitoksia! Siihen asti yritän saada rakennettua Perth bucket listan ja yliviivata asioita sitä mukaan kun niitä toteutan. Tänään sunnuntaina asiassa avusti kämppikseni Riina poikaystävänsä kanssa. Kävimme Fremantlessa brunssilla satamassa, pyörimässä pikku putiikeissa ja katsastamassa joka sunnuntaiset marketsit, jonka jälkeen palasimme kaupunkiin ja kävimme ajamassa reittilautalla kaupungista South Perthin puolelle ja takaisin. Brunssia lukuunottamatta tuli päivän hinnaksi $1.70, mitä meidän 20 minuutin mittainen risteilyajelu kustansi. Olen todennäköisesti muutamassa viikossa Perthin ilmaisaktiviteettien asiantuntija, koska rahansäästötalkoot on totisesti päällä nyt!

Voisinpa kaiken saada

Viisi kuukautta alkaa tällä pallonpuoliskolla täyttymään ja tulevaisuudessa häämöttää musta aukko jos toinenkin. Vain parin kuukauden päästä on aika lähteä farmihommiin jos ja kun toisen vuoden viisumin ansaitseminen kiinnostaa. Farmihommia on siis tehtävä 88 päivää, työnantajasta ja työviikkojen pituudesta riippuen tulee prosessiin kulumaan kolmesta viiteen kuukautta. Pakko tunnustaa - kovinkaan innolla en tätä työrupeamaa odota, mutta varsin hyvin tiedostan sen välttämättömyyden, Suomeen paluu on ajatuksena melko mahdoton ja Australiastakin on vielä niin paljon näkemättä. 

Olen kovasti alkanut pohtimaan keinoja, joilla voisin tänne hieman pidemmäksi aikaa jäädä. Yksi tapa on parisuhdeviisumi, mutta se ei taida omalla kohdallani tulla tässä elämässä tapahtumaan - sen saaminen edellyttää vuoden yhdessä asumista ja kattavia todisteita siitä, että elinkustannukset on jaettu ja yhteinen pankkitili ollut käytössä ja etenkin näyttöä, että ihan oikeasti ollaan oltu yhdessä. Tämä vaihtoehto on yliviivattujen osastolla, eihän tässä olisi kenenkään kanssa aikaa alkaa kotia rakentamaan kun on paljon matkustusta edessä hamassa tulevaisuudessa. Toinen olisi opiskelut, mutta tuntuisi omalla kohdallani todella urpolta maksaa 30 tonnin lukuvuosimaksuja, kun en edes varmaksi tiedä, mitä elämälläni haluan tehdä. Kolmas tapa on tulla sponsoroiduksi, eli olla niin hyvä työntekijä, että yritys haluaa pitää sinut ja maksaa valtiolle saadakseen työluvan tälle erinomaiselle persoonalle. Oma työpaikkani sponsoroi työntekijöitään ja alan piakkoin selviämään, olisiko tämä mahdollisuus olemassa omalla kohdallani. Turhan paljon en kuitenkaan uskalla tästä vaihtoehdosta innostua, koska viime viikot ovat olleet töiden saralla melko kivikkoisia monestakin syystä. Sponsoroitu työntekijä voi hakea kahden vuoden työskentelyn jälkeen pysyvää oleskelulupaa ja siitä seuraava askel on kansalaisuus.

Viiteen kuukauteen on mahtunut monen monta ylä- ja alamäkeä. Nautin suunnattomasti aamuauringossa bussipysäkille kävelemisestä, yhä edelleen ystävällisistä ihmisistä, vapaapäivien viettämisestä lähellä sijaitsevilla rannoilla, joen rannassa ja palmujen katveessa lenkkeilemisestä upeita auringonlaskuja ihastellen, uusiin ihmisiin tutustumisesta ja no, elämästä nyt noin ihan yleensä. Mutta viime viikkoina on myös iskenyt ikävä. Ei niinkään koti-ikävä, vaan ikävä hyviä ystäviä, perhettä, fitnessbuumia ja sen kautta helpoksi tehtyä terveellisten elämäntapojen noudattamista ja tietenkin ruisleipää, juhla mokkaa, autolla ajamista ja maitorahkavalikoimien laajaa kirjoa. Olisi ihanaa olla läsnä kaikissa onnen ja surun hetkissä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olisi mukavaa olla taas viisi kiloa hoikempi ja motivoitunut salijumppaaja. Olisi hirveän kiva "ihan nopeasti vaan" käydä moikkaamassa niitä ystäviä ja tulla kotiin kahden päivän päästä krapulassa. Mutta kun kaikkea ei voi saada. Suomessa en saa sitä onnentunnetta, minkä aurinko minulle täällä antaa. En voi saada suomalaista yhteiskuntaa muuttumaan ystävällisemmäksi, en voi pakottaa heitä hymyilemään tuntemattomille saatikka toivottelemaan hyvää päivää/yötä/huomenta hississä matkustaville. En sitten millään saa muutettua Tuusulanjärven rantoja Swanbourne beachiksi, enkä talvea lumettomaksi. Ruispeltojen kasvattamista ja täyspäiväistä farmielämää tosin voisimme reippaan suomalaistiimimme kanssa harkita, jotta ruispalan tuoksuiset aamut olisivat taas arkipäivää.

Kun herätyskello viime viikon pärähti ennen kuutta soimaan ja illalla kotiuduin seitsemän aikaa, jouduin väkisinkin pohtimaan, mikä elämässä on tärkeää. Toki palkkapäivänä itseään kiittää, mutta haluanko todella elää näin? Tulinko Australiaan tekemään töitä niin, että lauantaina työviikon päätteeksi kaadun työvaatteet päällä sänkyyn ja herään kahden tunnin kuluttua edelleen rättiväsyneenä toteamaan, ettei sosialisointi tule kuulonkaan tänä iltana. Olemme tosin tällä hetkellä studiomme kanssa Rockinghamin kauppakeskuksessa, joka sijaitsee reilun puolen tunnin junamatkan päästä kaupungista. Otan aamulla bussin junalle, junan Rockinghamiin ja vielä bussin juna-asemalta ostoskeskukseen. Käytän yhdensuuntaiseen matkaan aikaa noin tunnin ja 20 minuuttia, mikä tekee jo valmiiksi pitkistä päivistä todella pitkiä, mutta sijainti onneksi muuttuu kahden viikon välein, joten viikon päästä voi jo hengähtää. 

Raha on tuonut takaisin mahdollisuuden astua ulos ulko-ovesta viikonloppuöisin, jos väsymys on periksi antanut. Tänä viikonloppuna saimme nauttia maanantaivapaasta, kiitos Labour Dayn. En todellakaan tiedä mitä moinen kansallispyhä noin käytännössä tarkoittaa, mutta itselleni se tarkoitti mahdollisuutta sunnareille. Sunnarit on Ausseissa tosi iso juttu, baariin mennään jo ajoissa iltapäivällä ja kuppilat sulkevat ovensa jo kymmenen aikaa illalla. Perthissä olemme käyneet Innaloossa Botanica nimisessä paikassa useampaan otteeseen. Siellä ei backpackereihin paljoakaan törmää, vaikkakin eilen yllätimme eräät suomalaistytöt vessassa höpöttämässä harvinaisen tutun kuuluisella kielellä. Paikka on täynnä paikallisia ja meininki yleensäottaen todella hyvä - Botanica on ollut lempipaikoistani Perthissä, kunnes eilen saimme idean kokeilla erästä Scarborough beachilla sijaitsevaa baaria. Baarin nimi on Matisse ja se on maineeltaan todella "fancy", minkä vuoksi olimme hieman epäileväisiä sen sopivuudesta kyseisen illan hieman levottomaan meininkiimme. Baarin sisällä oli pieni uima-allas/suihkulähde ilman lähdettä, muovipalmuja, aurinkotuoleja, kivoja pikku looseja, joissa olisi voinut ottaa näppärästi tirsatkin. Tunnelma oli mieletön - oli kaikkea fläbäreistä 15cm korkoihin, rikkinäisistä shortseista makkarankuorimekkoihin. Rennohko musiikki, rento tunnelma, iloisia ihmisiä ja paljon tanssimista. Ja ehkä pari pulahdusta altaassakin. Tähtitaivaan alla. Elämän onnellisuushetkiä!

Jouluksi Suomeen - ajatus, joka on haikeasti houkutellut mielessä parin viikon ajan. Jäädäkseni en tulisi, mutta ruokabileitä viettämään aikana, jolloin kaikki valuvat kotikoloihinsa opiskeluiden ääreltä lomailemaan ja glögiä siemailemaan. Ähisemään kauppoihin ruuhka-aikoina, siemailemaan siideriä paikalliseen ja mitä vielä? No katsomaan tietysti kuinka pienet ihmiset ovat kasvaneet isoiksi poissa ollessani ja pukeutumaan joulupukiksi naapurin sukulaislapsukaisille. Täytynee avata lentolippurahasto ja alkaa kerryttämään dollari kerrallaan saadakseni tämän kovin ruusuisen unelman toteutumaan.