Minun ikioma kokemukseni

Lähtiessäni reissuun 50 päivää sitten, en osannut juurikaan pelätä enkä jännittää kaiken tutun taakse jättämistä ja uuteen hyppäämistä; olihan suunnitelmani harvinaisen selkeä – puoli vuotta aupairina ja sitten seikkailemaan. Jos olisin osannut vähänkään aavistaa, miten elämä lähtisi minua pian heittelemään, olisivat fiilikset olleet varmasti toisenlaiset. Heti saapumisen yhteydessä aloitettu puolen vuoden työrupeama aupairina loppui jo kymmenen päivän jälkeen ja sitä seuranneet viikot ovat olleet melkoista seikkailua vailla mitään aavistusta mitä seuraavalla viikolla tapahtuisi. Nyt olen vihdoin päässyt tasaisempaan elämävaiheeseen uuden kodin myötä ja muutamien hyvien yöunien jälkeen koen vihdoin olevani valmis kirjoittamaan tämän postauksen. En ole vielä puinut aupair asiaani täällä, enkä oikein tiedä, mitä asiasta tänne voin kirjoittaa. Haluan kirjoittaa kuitenkin omista tuntemuksistani ja kokemuksistani kyseisessä työssä, koska olen edelleenkin hämmentynyt kuinka erilaista se olikaan odotuksiini nähden – ennen lähtöäni luulin, että selviäisin hommasta helposti. Huonoista kokemuksista puhuminen/kirjoittaminen tuntuu olevan melkoinen tabu tai sitten se olen vain minä, maailman ainoa epäonnistunut aupair.  Aupairina työskennellessäni julkaisin erään blogipostauksen, jonka kirjoitin erittäin surkeassa mielentilassa ja kyseisellä postauksella loukkasin työnantajaperhettäni. Tarkoitukseni ei ole loukata blogissani ketään, haluan jakaa täällä omia kokemuksiani, kertoa, miltä asiat näyttävät minun näkökulmastani tällä pallonpuoliskolla – aiheutin melkoista paniikkia ja hämmennystä ystävien ja sukulaisten kesken suunnitelmien yllättäen muututtua aivan toisenlaisiksi. Vielä kerran suuret kiitokset kaikille, jotka tarjoutuivat apuun ja tsemppasivat noina hankalina aikoina – ei ole itsestäänselvää, että tuttavapiiri koostuu näin uskomattoman hyväsydämisistä ihmisistä.

Jos voisin palata niihin kesäisiin kuukausiin, kun aloin aupair perhettä etsimään, tekisin monta asiaa toisin. Ensimmäisenä lopettaisin etsimisen heti ja keskittäisin kaiken energiani rahan säästämiseen. Omat lähtökohtani kyseisen työn tekemiseen olivat huonot: aupairin pääasiallinen tehtävä on hoitaa lapsia, enkä voi kirkkain silmin väittää nauttivani lasten kanssa puuhailemisesta (lukuunottamatta aivan ihania sukulaislapsia, joita viime vuosina on perheeseemme jokunen siunautunut). Täyspäiväisenä aupairina työskentely vaatii kutsumusta ja kiinnostusta lasten kanssa hengailemiseen tai äärimmäisen korkeaa sieto- ja sopeutumiskykyä. Minulla ei ollut edellämainituista kumpaakaan. Pärjään lasten kanssa erinomaisesti, osaan heittäytyä leikkeihin ja pystyn rauhoittamaa hysteerisen mukulan niin halutessani, mutta kun en tahdo. Jos ei koe lasten kaitsemista palkitsevana, on työskentely aupairina ehdottomasti huono idea.

Toinen asia minkä itse koin ahdistavaksi oli asuminen toisten kotona. Olen Perthissä ollessani tutustunut lukuisiin aupaireihin ja koen, että tämä on eniten ”ongelma” suomalaisaupaireille. Suomessa nuorilta odotetaan itsenäistymistä todella varhaisessa iässä, parikymppisenä usein muutetaan omilleen ja jätetään isin ja äidin rahapussit oman onnensa nojaan ja tienataan itse omat killinkinsä. Valtaosa rahoittaa elämänsä opiskeluiden aikana itse, mikä ei olekaan yhtään sen hullumpaa näin kuplan ulkopuolelta katsottuna, enemmänkin harvinaisen upea mahdollisuus vaikka työläältä joskus tuntuukin. Monissa maissa lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan koko opiskeluajan rahallisesti valtavien lukuvuosimaksujen takia, mikä ei juurikaan edesauta itsenäistymistä. Takaisin asiaan - kun muutat aupairina perheen luokse asumaan, joudut sopeutumaan heidän tapaansa elää. Syöt samaa ruokaa kuin he, heidän ruoka-aikojen mukaisesti, siivoat heille sopivina päivinä, tulet kotiin heidän toivominaan aikoina (kyllä, palasin 20-vuotiaana kotiintuloaikojen pariin), joustat päivittäisten askareiden kanssa ja yrität sopeutua upouusiin rutiineihin. Koin itse olevani onnekas, perheeni oli todella mukava ja illallistin ja vaihdoin kuulumisia vanhempien kanssa mielelläni. Olen kuullut paljon kauhutarinoita kamalista hostperheistä, myös äärimmäisistä esimerkeistä, joista pahin kärjistyi tilanteeseen, jossa perheen äiti löi aupairia riidan päätteeksi. Kuitenkin työrupeamani aikana eniten kaipasin omaa rauhaa ja eroa työpaikan ja kodin välille. Kun työpaikka on koti, on vapaa-ajan ja työnteon välinen raja todella häilyvä ja vapaa-ajalla lipsuu helposti työnteon puolelle, koska luonnollisesti tavalliset kotityöt kuuluvat yhteisesti kaikille taloudessa asuville, etkä käytännössä voi kieltäytyä mistään, mitä sinua pyydetään tekemään. Joinain päivinä niitä vain kutsutaan kotitöiksi, toisina työksi. Jotkut perheet hyväksikäyttävät silmittömästi tätä mahdollisuutta ja aupairit päätyvät tekemään 16 tuntisia työpäiviä kuudesta seitsemään päivään viikossa – tämä ei ollut kuitenkaan onneksi tilanne omalla kohdallani. Lasten jatkuva hääräily ympäri taloa ajoi minut yleensä viettämään vapaa-aikaani kodin ulkopuolelle, mikä tuntui melko raskaalta kaltaiselleni kotihiirulaiselle. Perhekeskeisyys on usein osa täyspäiväistä aupairelämää, eikä se ollut itselleni kovinkaan luontevaa. En asunut Suomessa omillani ja vietin enemmän tai vähemmän aikaa perheeni kanssa, mutta se ajanvietto oli erilaista ja mukavaa ja mikä tärkeintä, täysin vapaaehtoista. Kotini Suomessa on kaikkien koti, ystäville on aina ovet avoinna ja useat perjantai-illat sujuivat kavereiden ja perheen kesken viinipulloja kumotessa Vain Elämää iltamien merkeissä. Minä tarvitsen omaa aikaa. Suomikotona perheenjäseneni tiesivät usein jo yhdellä silmäyksellä, milloin en halua rupatella. Heille myös pystyin asian ilmaisemaan ilman sen suurempia kiertelyitä, jos ei muuten mennyt perille. Nämä vähemmän kohteliaat lausahdukset oli kuitenkin parempi jättää unholaan lähes tuntemattomien ihmisten seurassa, mikä teki oman rauhan saamisesta ajoittain haastavaa.

Vaikka kommenttiboksissa onkin ollut aika hiljaista viimeaikoina, tiedän, että joku siellä ruudun takana hiippailee. Ihan nyt asiaa sen enempää kiertelemättä voin kertoa, että blogiani luetaan huomattavasti enemmän, kuin olisin koskaan osannut odottaa. Kahdeksan tekstiä, lähes 9 000 lukukertaa. Kuka siellä oikeen luuraa? No, aupaireiluun liittyvillä hakusanoilla on tänne päädytty useampaan otteeseen ja toivon, että tästä näkökulmasta on jollekin vielä apua. Jos olisin nyt hakemassa paikkaa, varmistettuani perheen olevan kiva ja itselleni sopiva, kysyisin ehdottomasti viikottaisista tunneista ja ylityötuntikorvauksista ja pohtisin hieman tarkemmin, mitä matkaltani haluan. Haluanko tehdä töitä 30-40 tuntia viikossa ja elää perhe-elämää, tehdä viikonloppuretkiä perheen kanssa, saada maukasta ruokaa ja mukavan oman huoneen? Tämä vaihtoehto kuitenkin velvoittaa sinut pitämään perheen ajantasalla menemisistäsi ja tulemisistasi, mikä oli itselleni ehkä raastavin osuus. En myöskään Suomessa ole suuri viikonloppuretki perheen kanssa –tyyppi, tykkään tehdä reissuja kavereiden kanssa vaikka joudunkin silloin kustannukset itse maksamaan. Tällä hetkellä asun ikiomassa harvinaisen mukavassa kodissani, maksan viikottain vuokraa, saan laskuja, olen huolissani rahasta, koska tiedän työtuntieni olevan tulevina viikkoina liian alhaiset enkä tiedä miten maksan vuokrat joulukuussa, syön parsakaalia ja jauhelihaa, näkkileipää ja puuroa päivästä toiseen, mutta olen todella onnellinen. Voin tulla ja mennä oman tahtoni mukaan olematta kenellekkään tilivelvollinen, voin maata hiljaa sängyssä ja tuijottaa seinää kaksi tuntia ilman häiriötekijöitä (kyllä, säännöllisesti tarvitsen seinäntuijottamishetkeni), voin kutsua kavereita kyläilemään, voin kiskaista kalsarikännit torstaina jos se tuntuu hyvältä idealta. Menen aamulla töihin, tulen illalla kotiin ja olen kirjaimellisesti vapaalla. Kaiken lisäksi olen siunaantunut hyvällä mentaliteetilla varustetulla kämppiksellä, jonka kanssa voin jakaa päivien kuulumiset ja sosialisoida kuitenkaan kokematta olemaan velvollinen tekemään sitä.

Kaiken kaikkiaan on mielestäni harhaluulo, että aupairin työt sopisivat kaikille. Olen valmis tekemään mitä tahansa töitä, pahimpia paskaduuneja mitä maailmalla on tarjota, mutta aupairiksi en enää ryhdy. Tarvitsen oman tilani, oman vapaa-aikani ja haluan olla onnellinen. Pienemmällä tuntimäärällä työ olisi ollut ihan mukavaa, mutta mielummin teen jotain muuta ja asun omassa kodissani tai hostelleissa. Toki jokainen perhe on erilainen, jokainen aupair kokee asiat eri tavoilla, mutta tämä on minun kokemukseni. Toisessa perheessä, toisenlaisilla tuntimäärillä olisi tilanne varmaan ollut toisenlainen, mutten koe tarvetta lähteä sille tielle enää. Tekevä töitä löytää, kun unohtaa turhat nirsoilut paikkojen suhteen. Jo 20 työtunnilla viikossa, keskimääräisellä Australian palkkatasolla, pystyn kattamaan elinkustannukseni, jostain on vain revittävä ne 20 tuntia joka viikko.  Hyvät säästöt ovat pelastaneet minun matkailuni tähän asti, enkä ole joutunut ostamaan lippua kotiinpäin asioiden mennessä mönkään. Tulipa romaani, mutta tässä vihdoin pieni käsitys jokaiselle siitä, millaisia asioita aupairina työskentelyyn voi liittyä.

Väsynyt onnellisuus

Hello to all my curious foreign friends there! Instead of translating my posts you guys should just ask what I've been up to lately - you don't need to go through all the struggle with those stupid translators to find it out. I'm moving to my own place this week here in Perth and started working as a christmas bauble decorator last week - the best job I've ever had. If you're still in translating mood, good luck! This text will be the hardest one so far as I'm slowly losing ability to write proper Finnish hahah.

Haluan jakaa kanssanne mitä siisteimpiä asioita taikka ihan muuten vain erilaisia juttuja, joita olen saanut kokea viimeisten viikkojen aikana. Kirjoitan tätä tekstiä noin kuuden neliömetrin kokoisessa hostellihuoneessa, musiikki pauhaa käytävässä ja kuulen puhuttavan englantia, saksaa ja viroa samaan aikaan. Muutin Perthin halvimpaan hostelliin couchsurfing kokemuksen jälkeen, koska tästä matkaa uuteen kotiin on vain noin 50 metriä ja rahan säästäminen ei koskaan ole pahitteeksi. Ihmiset juovat täällä keskimäärin joka päivä, huutavat käytävissä keskellä yöllä, eikä minkäännäköistä kunnioitusta kanssaeläjiä kohtaan tunnu löytyvän, nukun nappikuulokkeet korvilla saadakseni edes tyydyttävän määrän lepoa. Keskittymiskykyni on luonnollisesti siis todella alhainen, onnekseni kolmen yön päästä pääsen vihdoin muuttamaan omaan kotiini ja voin taas mahdollisesti yrittää tuottaa hyvällä suomenkielellä varustettuja mielenkiintoisia tekstejä.

Seisoin metrin päässä valaasta. Alkuvuodesta päähäni putkahti ajatus, että valaan ja kirahvin näkeminen tekisi elämästäni parempaa. En tiedä mistä kaikki sai alkunsa, mutta tämänkaltaiset haaveet ovat kivoja. Ei vaadi loppupeleissä kun reissun safarille ja jonnekkin valaspaikkaan. Eräs maanantainen ilta, kello lähestyi puolta kymmentä, kun sain viestin herralta, jonka tapasin Thaimaassa pari vuotta sitten. Emme ole juurikaan olleet yhteyksissä, mutta päätimme hengailla kyseisenä iltana. Hän nappasi minut kyytiin hostellilta ja lähdimme huristelemaan kohti hänen kaverinsa kämppää noutamaan jotain. Siinä kuulumisia vaihdellessa hän sattui kysäisemään, olenko nähny valasta, joka on ajautunut rantaan Scarborough beachille. No hitto vie, ei ollut uutisointia tästä iltalehdessä ja meinasin missata elämäni mahdollisuuden!! (En vielä tähänkään päivään mennessä ole alkanut lukemaan paikallisuutisia, vaan olen kartalla vain lahtelaiskoulun tappeluista, mutta tässäpä ihan itse googletettu uutinen tästä vonkaleesta.) Huristeltiin paikan päälle ja siellähän se möllötti, pressun alle peitettynä. Käveltiin ihan viereen, melkeen olisin voinut kurotella ja hipaista tuota jättiläistä! Vartijat hengailivat autossa vahtimassa tätä valaanraatoa ja siinä muutama sananen vaihdettiin heidän kanssaan. Valaan painoksi arvioitiin 20 000 kiloa, seistessäni sen vieressä se oli korkeampi kuin minä eli varmaan pari metrinen ja pituuttakin oli reippaasti, en viitsi edes yrittää arvioida kuinka paljon. Meri kuulemma kuhisi haita, eikä uiminen tulisi kuuloonkaan muutamaan päivään. Siinä sitä sitten pällistelin into pinkeänä pimeässä pressulla peitettyä möykkyä ja mietin, tässäkö tämä sitten oli. Lasken haaveen valaan näkemisestä 0,45/1 suoritetuksi, koska noin lähelle tuskin enää koskaan pääsen, mutta olisi toki myös mukava ihan fyysisesti nähdä kyseinen nisäkäs.

  

Tindertreffit. Vihdoin ja viimein onnistuin suoriutumaan tähän pisteeseen. Energiat on ollut suunnattuna vähän tärkeämpiin asioihin viime viikot, mutta vihdoin voi raksittaa ruutuun tämänkin tehdyksi. Eräs perjantai-ilta, kaikki kaverini olivat ulkona kaupungista tai töissä, kahdeksan jälkeen olin jo viittä vaille meikkejä pesemässä kun sain viestin eräältä herralta, jonka kanssa olen höpötellyt enemmän ja vähemmän viimeaikoina. Heh, pystynkö ketään tuttujani yllättämään kertomalla, että menimme baariin, joimme, joimme ja joimme ja kotiuduin humalassa kello kolmen aikaa yöllä? Toimivaksi todettu treffikaava, ei kiusallisia hetkiä ollenkaan. En ole löytänyt aviomiestäni vielä, sen haluan loppuun lisätä.

Saksa, Englanti, Australia ja Suomi edusti Melbourne Cupissa!

Työnhaku livenä. Ehdottomasti mukavuusalueen ulkopuolella hillumista! Kävelen kauppaan, kysyn onko manageri paikalla ja sitten alan kyselemään, olisiko tarvetta työvoimalle ja yritän myydä itseni keinolla millä hyvänsä työntekijäksi. Tyrkytän CV:tä väkisin, yritän vastata ennalta-arvaamattomiin kysymyksiin mahdollisimman kivasti. Ja kaikki tapahtuu vieraalla kielellä. Kamalinta mitä olen joutunut aikoihin tekemään, etenkin kun kielen kanssa on vielä paljon totuttelemista.

Jos ja kun lenkkeilen, tältä näyttää kodin vierestä menevä lenkkipolku, pientä motivaatiobuustia luo tämä maisema!

Työpaikan saaminen. Kuin ihmeen kaupalla, onnistuin saamaan työpaikan alle viikossa! Mikä ilon ja riemun päivä, koko paikan saaminen oli yksi jättiläismäinen onnenpotku. Treffasimme rannalla saksalaisen kaverimme Saran, johon tutustuimme Melbourne Cupissa. Hän kertoi löytäneensä työpaikkailmoituksen, jossa haettiin joulupallojen koristelijoita noin parinkymmenen dollarin tuntipalkalla, kuulemma kirjoitetaan hienosti ihmisten nimiä joulupallokoristeisiin. Sain häneltä numeron, soitin tyypille ja kysyin tarvitaanko lisää ihmisiä töihin. Sain viikonloppuduunin, vajaa 20 tuntia viikossa ja hitto vieköön, sunnuntait on täälläkin tuplapalkallisia! Vähäisillä tunneilla saan katettua vuokran ja ruoat ja ehkä joku penni jää käytettäväksikin. Ensimmäinen vuoro on jo takana, eikä tästä työstä voi kyllä valittaa! Ihmiset valitsevat valmiiksi koristelluista joulupalloista omansa ja me kirjoitamme heidän valitsemansa tekstin glittereillä palloihin. Nyt oli aikaa rauhassa harjoitella ja istuskella, mutta mitä lähemmäksi joulua mennään, sitä kiireisemmäksi kuulemma muuttuu - viime vuonna jonot venyivät pahimmillaan jopa viiden tunnin mittaisiksi. Asiakaspalvelu englanniksi oli todella jännittävää, mutta eiköhän se treenaamalla parane. Pallojen koristelua siis jouluun asti!

Melbourne Cup Day. Kansallinen suuri ravitapahtuma, Melbournessa jopa vapaapäivä, mutta miksi? Jotta ihmiset voisivat pukea hienot vaatteet päälle, naiset iskeä hassut hatut päähän ja mennä ravitapahtumiin vetämään reippaat päiväkännit. Osallistuimme kansainvälisen tiimimme kanssa Perth Races -nimiseen tapahtumaan, missä ihan oikeasti ravattiin ja hevoskilpailut televisioitiin. Itse istuin teltassa juomassa kello 11 eteenpäin ja suuntasimme jatkoille Casinolle. Kun palasimme kaupunkiin kello kahdeksan aikaa illalla, kukaan ei ollut enää kykenevä jatkamaan iltaa vaan suuntasimme kaikki hostelleillemme unten maille. Kaikenkaikkiaan jään innolla odottamaan muita Australian kansallispäiviä, tapa viettää moisia tuntuu kovin kotoisalta.

Kengurut, papukaijat, liskot, torakat. Suomen luonto on toki kaunis ja ainutlaatuinen, mutta miltäkö tuntuu lenkkeillä kenguruiden asuttamalla saarella ja nähdä valtavan pelikaanin laskeutuvan läheiseen lampeen? Kävellä kaupungin keskellä sijaitsevassa puistossa ja katsella kirjavien papukaijojen kököttämistä puiden oksilla? Melko uskomattomalta, ainakin ensimmäisillä kerroilla. Jo kuuden viikon jälkeen huomaan kuitenkin kiinnittäväni yhä vain vähemmän huomiota näihin luonnon ihmeisiin, joihin ei Suomessa sattumalta törmää.

Olen odotellut kulttuurishokkia saapumisestani asti, mutten ole huomannut sellaista kokeneeni kuluneiden viikkojen aikana. Australia on mukava maa, tai ainakin Perth on mukava kaupunki. Pääosin kaikki asiat hoituvat samalla tavalla kuin Suomessa, tällä tarkoitan esimerkiksi bussilippujen ostamista ja muita tavallisia arjen asioita, joihin ei tule juurikaan kiinnitettyä huomiota. Suurin ero on yleinen ilmapiiri - täällä asioihin suhtaudutaan huomattavasti rennommalla ja positiivisemmalla asenteella, eikä ensimmäisenä etsitä niitä negatiivisia puolia kaikesta. Moisella mentaliteetilla asiatkin tuntuvat lutviutuvan huomattavasti helpommin, ei vaatinut suurta ahdistusta ja kitinää päästä pois kodittomuus työttömyys tilanteesta. Jälleen kerran riitti, kun piti mielen positiivisena ja hoiti asioita aktiivisesti muttei pakkomielteisesti. Asenne ratkaisee! Tähän loppuu tämä sekava kuulumisryöppy, palailen taas asiaan kun olen saanut parit kunnon yöunet alle ja kykenen kirjoittamaan johdonmukaista tekstiä, tätä en kykene edes oikolukemaan, pahoittelen!

Kymmenen päivää, neljä muuttoa

No nyt onkin pieni kuulumistulva vuodatettavana! Viimeiset kymmenen päivää ovat olleet mitä parhaimpia - lähdetäänpä purkamaan asia kerrallaan. Asumishärdellit saavat olla tämän postauksen teemana, sillä suunnalla kun tuntuu sattuvan ja tapahtuvan tällä hetkellä kaikkein eniten.

Me -monikko pitää sisällään aussikaverini Kylien itseni lisäksi.
 

Muuttoa muuton perään. Eräänä lauantaiaamuna vihdoin kirjauduimme ulos ensimmäisestä hostellistani, koska mukavuusalueella lilluminen aiheutti vaarallista passivoitumista. Parin viikon oleskelun jälkeen muut pitkäaikaisasukit tuntuivat kuin omalta perheeltä, mikä saikin minut palaamaan muutamaan otteeseen seuraavan viikon aikana kahvikupposelle taikka alkoholipullollisen äärelle. Valitsimme uudeksi hostelliksi Old Swan Barracksin, koska se sijaitsee kirjaston vieressä. Kyllä, tämä oli ratkaiseva seikka hostellia varatessa, ilmaisen netin äärellä on tullut vietettyä kymmeniä tunteja kuluneen viikon aikana (suinkaan emme siis innostuneet siitä, että uudella hostellilla oli ikioma baari). Uudessa hostellissa oli tarkoitus asua vain viikonloppu, joten päätimme ottaa halvimman tarjolla olevan huoneen. Maksoimme kahdeksan hengen sekadormista, mutta jostain syystä saimme kuuden hengen huoneen. Asuimme kyseisessä huoneessa vajaan viikon, kunnes päädyimme vaihtamaan 12 hengen sekadormiin, koska kaipasimme sosiaalisempaa vaihtoehtoa. Kuuden hengen dormin jaoimme kahden pariskunnan kanssa, mikä osoittautui pidemmällä tähtäimellä todella tylsäksi. Pari yötä 12 hengen sekadormissa meni oikein näppärästi, onnistuin hankkimaan itselleni kevätflunssan ja makasin vällyjen välissä lähes koko viikonlopun. Tilaa oli huomattavasti enemmän ja huonetovereiksi sattui 95% erittäin fiksua porukkaa, minkä ansiosta nukkuminen oli huomattavasti helpompaa kuin pienemmässä huoneessa.

En kestä, että laitan näin surkealaatuisen kuvan tänne. Siinä kuitenkin olematon elämistilani kuuden hengen hostellihuoneessa, matkalaukku ei edes mahtunut aukeamaan sulavasti. Tässä kohtaa yläsängyssä ei vielä nukkunut kukaan, voin kuvitella miten mun huonekaverit aina kiroo mut ja Kylien alimpaan helvettiin meiän tavaramäärän kanssa. Ikävä vaatekaappia, olen epäonnistunut backpackerina.

Couchsurfing on kiinnostanut jo pitkään ja tarkkaillessani hupenevaa matkakassaani, tulimme siihen tulokseen, että olisi aika löytää ilmaismajoitus. Parin viikon asiasta puhumisen jälkeen ryhdyimme tuumasta toimeen ja kirjauduimme couchsurfing sivustolle. Olimme viimeisen hostelliviikonlopun aikana yhteydessä muutamaan hostiin, jotka molemmat asuivat kaupungin ulkopuolella. Kaupungista poistuminen ei suinkaan ole ongelma, ongelma on tavaroiden rahtaaminen edestakaisin. Tällä hetkellä kannan mukanani jättimäistä matkalaukkua, pienempää käsitavarakassia ja paria pussillista ruokaa. Periaatteessa pystyn selviytymään tämän noin 55 kilon tavaramäärän kanssa ihan itsekseni, mutta en mielelläni lähde säätämään bussi-juna-komboilla. Sunnuntaiaamuna kuitenkin tsekkasimme suunnitelman mukaisesti ulos hostellista, heitimme tavarat säilytyshuoneeseen (mitä mun suomenkielelle tapahtuu) ja suuntasimme rannalle, koska:

 

Palasimme viiden aikaa rannalta hostellille, vailla harmainta aavistusta missä seuraavan yön viettäisimme. Kännyköistä alkoi olla akut tyhjänä, joten päätimme istahtaa yleisten oleskelutilojen sohville ja latailla akkuja tovin jos toisenkin tulevaisuutta pohdiskellessa. Tarkoituksena oli ollut tavata yhtä sohvasurffaus hostia rannalla, mutta hän oli liian krapulainen saapumaan paikalle ihmisten aikoihin, enkä suinkaan voinut jäädä viiden tunnin odottamisen jälkeen enää hetkeksikään paahtavan auringon alle. Hän kuitenkin toivotti meidät tervetulleeksi asuntoonsa, joka sijaitsee noin 20 kilometrin päässä ydinkeskustasta ja lupasi noutaa meidät juna-asemalta, jos sinne jotenkin selviäisimme. Kaiken tavaramäärän raahaaminen niin kauas vain parin yön vuoksi tuntui todella turhauttavalta ja jaoimme näitä huolia eräiden miespuolisten hostelliasukkaiden kanssa akkujen latauksen ohessa. Ei montaa minuuttia mennyt, kun eräs japanilainen uusi tuttavamme ilmoitti olevansa valmis ajamaan meidät uuteen kotiimme pakettiautollaan! Auton peräkontissa oli heteka, jonka päällä surffilauta, joiden vieressä tuoli. Siihen istahdin minä. Lastasimme vielä muut tavarat kyytiin ja sitten huristeltiin kohti uusia seikkailuja! Japanilainen kaveri antoi meidän jättää osan tavaroistamme pakuun (haemme ne palatessamme kaupunkiin) ja palkaksi ilmaisesta kyydistä ja varastosta jäimme velkaa yhden hullun biletyskerran hänen kanssaan. Hyväsydämisiä ihmisiä, niitä tuntuu täällä riittävän!

Nyt takana on kaksi elämäni ensimmäistä couchsurfing yötä. Kuten arvata saattaa, nukumme olohuoneessa sohvalla - voittaa hostellisängyt 100-0 mukavuudellaan. Asunto on tyypillinen shared house, viisi kundia asustelee saman katon alla. Asumisen "hinta" on kokata oman maan perinneruokaa kaikille illalliseksi. He olivat majoittaneet suomalaisia ennenkin, enkä ole vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä hittoa nämä tytöt olivat oikein pojille kokanneet. Ilmeisesti jotain, mikä sisälsi paljon jauhelihaa. Koska en pidä itseäni keittiön kuningattarena, annoin aussikaverini hoitaa kokkauspuolen ensimmäisenä iltanamme. Kanaa, kasviksia ja riisiä kiinalaisittain, jälkiruoaksi ostimme suklaakakun, jota olimme himoinneet lukuisilla ostosreissuilla. Normaalisti sohvasurffaajat nukkuvat pari yötä ja lähtevät, mutta saimme luvan jäädä vielä ainakin yhdeksi jos ei kahdeksikin yöksi, jos teemme ruokaa ja siivoamme. Kaikki tavalliset kotiaskareet tuntuvat oikeastaan aika mukavilta, kun kaikki edut (pyykkikone, ruokailuvälineiden käyttö ilman kymmenen dollarin pantin jättämistä kenellekkään, yksi suihku yhdessä kylpyhuoneessa, ehjät pannut ja kattilat, kohtuukuntoiset tiskausvälineet, tätä voin jatkaa loputtomiin) kotiasumisesta kuuluu pakettiin. Pelottavan innokkaasti siivosin koko keittiön eilen ajankuluksi ruoanlaiton jälkeen, kymmenen päivän aupairkokemus jätti ilmeisesti jälkensä. Olemme pelailleet biljardia, katsoneet telkkaria, juotu kaljaa ja goonia eli naurettavan halpaa ja suhteellisen pahan krapulan aiheuttavaa viiniä (4 litraa noin 10 dollaria eli noin 7 euroa!!! 9,5%) ja hengailleet. 

Hostellin keittiön ikkunasta, rennot kokkausmaisemat!

Kaupungista poistuminen on tehnyt jollain tasolla myös hyvää, kirjaston nurkilla hengaileminen muistuttaa jatkuvasti tekemättömien asioiden vuoresta. Tekemättömien asioiden vuori on muuttunut tosin kukkulaksi. Huomenna on suuri päivä - menen allekirjoittamaan ihka ensimmäistä kertaa elämässäni vuokrasopimusta! Kävin yhteensä neljässä asuntonäytössä, olin viittä vaille muuttamassa jo yhteen shared houseen, kunnes sain puhelun kaveriltani Kristalta. Hän löysin aivan keskustan tuntumasta (15min kävely) ihan super upean huoneiston. Kävimme katsomassa kämppää ja olimme vakuuttuneita, vaikka asunto ei edes ollut sisustettu ja olisimme joutuneet käyttämään rahaa sänkyjen yms ostamiseen. Sijaintiedun lisäksi taloyhtiöllä on uima-allas pihalla, alakerrassa kuntosali ja sauna (!!!!!!!), bilispöytiä ja grillausmahdollisuus. Kaikki vapaasti asukkaiden käytettävissä! Koska halusin jakaa tätä riemua perheeni ja ystävieni kanssa, googletin osoitteen löytääkseni ilmoituksen linkatakseni sen eteenpäin, mutta mitä vielä. Satuin löytämään toisen huoneiston, kalustetun, samasta rakennuksesta, neljä kerrosta ylempää ja vielä muutaman kympin halvemmalla! Laitettiin äkkiä hakemukset sisään, kävimme katsomassa muodon vuoksi ja eilen saimme vahvistuksen, että kämppä on meidän. Kolme makuuhuonetta, kaksi kylppäriä, tilava olohuone ja keittiö, isot parvekkeet, koko talo on melko uusi ja todella hyvässä kunnossa. Otamme kolmannen vuokralaisen ja näin ollen vuokrakulut tulevat jäämään noin 200 dollariin per viikko, mikä on naurettavan vähän olosuhteet huomioon ottaen. Säästöjä tulee kuntosalikuluissa, talon edestä lähtee kaupunkialueella kulkeva ilmainen bussi ja valtaosa työpaikoista sijaitsee kaupungissa, jolloin julkisen liikenteen käyttö jää vähemmälle ja taas säästyy rahaa. Muuttopäivä on 20. eli nyt on keksittävä koti vain yhdeksälle päivälle, mikä ei tunnu juuri miltään 27 kodittomuuspäivän jälkeen.

Nyt siellä varmaan jo aprikoidaan kuinka hurjaa onkaan maksaa parinsadan dollarin viikkovuokria työttömänä, mutta tämäkin asia on erittäin vahvasti työn alla - tänne en vain kirjoittele mitään, mistä ei ole vahvistuksia tullut. Alan tästä raapustamaan samalta istumalta toista postausta, kuulumiset ilman asuntojuttuja. Cheers!