Kun vietät synttäreitäsi Australiassa...

... etkä saa päivääkään vapaata farmivankilastasi. 

Heinäkuun neljäshän se siellä kurkistaa, vain kymmenen päivän päästä. Ikävuosia saadaan kasaan huikeat 21 ja kautta aikojen uhkasin juhlivani tämän muualla maailmassa kovin tärkeän iän merkkipäivää Yhdysvalloissa, itsenäisyyspäivän ilotusten alla. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty - suunnittelematon jää usein tekemättä, kuten tällä kertaa lyhyellä tulevaisuuskatsauksella uumoilisin käyvän.

Elämysmatka kohti kaupunkia - puolen tunnin kävelyn jälkeen otat ensimmäisen bussin, josta jäät pois ison ananaksen luona noin viiden minuutin huristelun jälkeen ja odottelet seuraavaa 24 minuuttia.

Suuri synttärifanaatikko en koskaan ole ollut, mutta elettyäni aivan liian kauan tavallisen maailman ulkopuolella farmielämäkuplassa, ei pieni piipahdus ihka oikeassa epäbackpackereiden eli tavallisten ihmisten kansoittamassa tavallisessa baarissa tekisi hullumpaa. Tai siis rehellisesti sanottuna tekisi varsin hulluksi, todennäköisesti valtaosa illasta menisi muita ihmisiä tuijotellessa vaitonaisena, siiderilasi kädessä, ihan muina peuroina ajovaloissa kököttäessä vessan viereisessä pöydässä. No - huoltahan ei moisesta tarvitse kuitenkaan kantaa. Kaksi viikkoa etuajassa pyydetyt viikonloppuvapaat on hylätty perusteella "ihmiset haluavat täältä viisumipäiviä, mutta sitten pitäisi jokainen viikonloppu saada vapaaksi - tästä alkaen ja eteenpäin kukaan ei omien toiveidensa mukaan vapaapäiviä saa" ja asiasta on turha yrittää enää neuvotella. Näin ollen 21 vuotta tulee täyteen mansikanpoiminnan ja -pakkaamisen merkeissä. Kotiintuloaika on sama kun vuonna 2001 ekaluokkalaisen reppua kotiin kello viideksi kantaessa, mutta kotona ei odota tuttu ja turvallinen perhe (saatikka valmis lämmin ateria), vaan 27 tyttöä, joista 25:en kanssa tutustumisruljanssi on vasta alkumetreillä. Kuulemma "voin kokata itselleni hyvän illallisen ja juoda pari lasi viiniä", mikä todistaa sen, ettei työnantajani ole koskaan nähnyt allekirjoittanutta pannujen äärellä. Mitähän sitä itselleen kokkaisi, riisikakkuja pestolla, juustolla ja kanamunalla vaiko ihan vaan puuroa banaanilla höystettynä? Onneksi palanpainikkeeksi löytyy 2,75 dollarin (n. 1,90 €) litrahinnalla ostamaamme goonia, eli "viiniä", joka nykyään aiheuttaa itselleni päänsäryn ensi siemauksen jälkeen.

Koska hieman marttyyriksi tunnustan tämän asian saralla heittäytyväni, on pakko tunnustaa: olen lopen kyllästynyt farmitöihin. Lopen kyllästynyt kyykkimään puskien välissä päivästä toiseen, heiluttelemaan oksia nähdäkseni piileskeleekö lehtien takana poimintakypsä marja taikka vihannes, lopen  kyllästynyt tulemaan kotiin kynnenaluset mustana ja sormenpäät omituisiksi kovettuneina. Kyllästynyt heräämään ennen auringonnousua, pukemaan puhdistumattomiksi likaantuneet työvaatteet päälle, vetämään jalkaani reikäiset, mutaiset ja usein valmiiksi kosteat niken salikenkäni, pakkaamaan mukaani lounaan, jonka joudun syömään kylmänä. Lopen kyllästynyt laskemaan jäljellä olevia työpäiviä ja miettimään, pitäisikö vielä etsiä uusia farmi loppuajalle. Kyllästynyt maksamaan kolme dollaria pyykinpesusta, käymään vessassa erillisessä rakennuksessa, tiskaamaan muiden likaisina lavuaariin jättämiä astioita voidakseni kokata illallista. Haaveilen töistä vaikkapa vessanpönttöjen kuuraajana, kodista kaupungissa, mahdollisuudesta käyttää julkista liikennettä ja kokonaisvaltaisesti elämästä, jossa voisin tavata tavallisia ihmisiä tavallisten askareiden äärellä.

Päivääkään en vaihtaisi pois - ehdottomasti elämäni pisin ja kovin oppitunti tapahtui kesäkurpitsapeltojen ympäröimänä. Toivon, etten enää koskaan läpikäy samaa selkäkipua, hija meinasi saada minut oksentamaan pellolle viikolla kolme. Toivon, etten enää koskaan tee fyysistä työtä yhtä epäoikeudenmukaisilla tauoilla. Kaikenkaikkiaan en usko, että tässä elämässä tulen löytämään kokonaisvaltaisesti yhtä karmaisevaa työpaikkaa ja jos löydän, en siihen paikkaan jää. Kesäkurpitsapellot antoivat perspektiiviä elämään - mansikkaunelma ei vieläkään tunnu hullumalta, vaikka selkää hieman kivistääkin kyyristellessä. On mukavaa, kun työtehtävät vaihtelevat edes hieman jokaisena päivänä, eikä kukaan oleta selkiemme kestävän yli neljää tuntia tauotonta kyyristelemistä. On kuitenkin kamalaa elää ilman elämän vapautta, samaista vapautta, joka on meistä jokaisen tänne maailman toiseen kolkkaan lennättänyt.

Että sellainen terapiatuokio tältä erää. Olen pari päivää pelännyt, etten pysty hillitsemään itseäni pomojeni ympäröimänä ja avaan sanaisen arkkuni, mikä todennäköisesti johtaisi välittömään kengänkuvaan perseessä ja 250 dollarin vuokratakuun eli bondin menettämiseen - niin silmitöntä on sisäinen raivoni ollut. Kukapa elämää ennustaa, saattaahan se olla, että vuoden 2015 heinäkuu jää ainokaiseksi Australiassa vietetyksi. Toivon mukaan ei, vielä 46 päivää sietokyvynkasvatuskurssia jäljellä!

Kuvat lähes täydellisen vapaapäivän vietosta Maroochydoressa ihanan ystävämme Alicen kanssa. Australian mäkkärissä on otettu maailman paras edistysaskel - voit suunnitella itsellesi hampurilaisen kosketusnäyttötaululta! Hintaa tuli toki noin kymmenen dollaria, mutta joka pennin arvoinen makuelämys kokemusrikastumisesta puhumattakaan.