Kun elämä on musta möykky

Olen päättänyt elää onnellisen elämän. Mielestäni onnellisuus on nimenomaan päätös, eikä suinkaan vain harvoille annettu mahdollisuus; vastoinkäymisiä tulee vastaan jokaikiselle ihmiselle, mutta moneen asiaan voit itse vaikuttaa. Kun päätät käyttää vaikutusvaltasi hyvin, tutustut itseesi ja teet ratkaisut omien mieltymystesi mukaan, olet todennäköisesti nukkumaan mennessä onnellinen. Hiton hyvin ajateltu, mutta ai että mitenkö meni käytännön puoli näin omasta mielestä?

Elämäntilanteeni tällä hetkellä taistelee täysin ajatusmaailmaani vastaan. Töissä on ilmennyt sen luokan vaikeuksia, että plan B on kovaa vauhtia työn alla. Rahallinen tilanteeni on tällä hetkellä kurja, vaikka töitä on tullut paiskittua enemmän kuin tarpeeksi jo parin kuukauden ajan. Sitä edeltänyt köyhyysvaihe ajoi kaikki perustarvevarastot niin minimaaliselle tasolle, että niiden täyttäminen on vasta nyt tullut päätökseensä. Toki tässä kohtaa voisi mennä taas hieman itseensä - onko hiusöljy elämän perustarve? Tarvitseeko työviikon päätteeksi lähteä drinkeille keskustan kattoterassibaareihin, vai voisiko kolmasosahintaan nautiskella siiderinsä kotiparvekkeella (nauttimatta ei jätetä)? Itselleni arjen pienet luksusjutut ovat kuitenkin tärkeitä ja pitkää viikkoa painaessa olen antanut itselleni luvan näihin pieniin positiivisuuden ylläpitäjiin, joiden ansiosta olen varmastikin näinkin pitkälle raskaaksi muuttunutta duuniani jaksanut.

Mikäpä paremmin flunssasta parantaisi kun yllärikukat ja leffailta kämppisten kanssa!

Muuttunut tilanteeni on sen suuremmin yksityiskohtiin menemättä nyt se, että olen romauttanut työmenestykseni pohjalukemiin, tullut useana iltana kyynel silmäkulmassa kotiin annettuani kaikkeni mutta silti jatkuvasti epäonnistuttuani ja tilanteen jatkuttua riittävän kauan, sain perjantaina puhelun päätoimistolta, että olen potku-uhan alla jos ei numerot lähde nousuun. Mikä siinä on, kun näitä potkuja tuntuu omalla kohdalla kolkuttavan joka oven takana tällä pallon puoliskolla? Jokatapauksessa tällä hetkellä toivon, että kykenen pitämään duunipaikkani vielä seuraavat viisi viikkoa, jonka jälkeen lähden kohti tulevaisuuttani farmilla. Niin se aika vaan vierähtää - vain parin viikon päästä on puoli vuotta Perthissä niin vain näpsäkästi selätetty. Jos kuitenkin käy se pahin mahdollinen ja kengän kuva pamahtaa peppuun, on Perth jätettävä taakse lähes välittömästi. En kykene kustantamaan elintasoani täällä työttömänä ja tarvitsen rahaa matkustaakseni farmille. Tämänhetkisenä suunnitelmana on lähteä Queenslandiin banaanifarmihommiin, matkaani nappaan tietysti yhden suomitytöistä, nimittäin Emman, joka on Perthin jo liian monta kertaa taakseen jättänyt hostelliystäväni. Jos kengän kuva ei pepussa punoita, saatamme kipaista Balille ennen raskaan raatamisen aloittamista - menolippu Perthistä kustantaa noin 120 dollaria eli alle sadan euron verran.

Vapaapäivän viettoa kolmantena pyöränä näiden rakkauden herhiläisten kanssa!

Henkisesti raskaimmat ajat tuntuvat olevan kuitenkin jo takanapäin, nykyinen tilanne on vain väliaikainen. Vaikka toisaalta nautin aikuistumisesta, olen yllättänyt itseni nauttimasta mitä erikoisimmista arjen asioista, jotka viestivät pelottavan suurista henkisistä harppauksista. Jokapäiväinen työruljanssi kotiovelta takaisin kotiovelle kestää keskimäärin 12 tuntia, eikä tee mieli muuta tehdä kun mennä suoraan sänkyyn ja toistaa sama viitenä päivänä viikossa. Viikon kaksi vapaapäivää sujuvat vaihtelevissa merkeissä, päällimäisenä mielessä eräs sunnuntainen naistenpäivän vietto: kun olin ilman herätyskelloa herännyt 7.50, nousin syömään aamupuurot rauhassa, pesin kolme koneellista pyykkiä (harmittelin, kun lakanakoneellisen jälkeen kuivaustila loppui ja jouduin odottelemaan ennen seuraavaa satsia), siivoilin, luin kirjaa, valmistelin koko seuraavan viikon ruoat ja taisin käydä lenkillä. Päivän päätteeksi olo oli varsin mairea, suorastaan tyytyväinen. En kyllä tiedä haluanko sittenkään kasvaa isoksi.

Jos nyt jotain lähtisin tässä muita neuvomaan, olisi vinkki numero yksi seuraavanlainen: jos olet epävakaassa tilanteessa Australiassa, suunnitelmasi ovat melko avoimet ja työkuviotkin aika epäselvät, älä allekirjoita määräaikaista vuokrasopimusta. Koska suinkaanhan ei ole stressaavaa olla minimaalisilla säästöillä potku-uhan alla, on vallan mainio fakta myös se, että nimeni moisessa paperissa ei tee lähdöstäni kovinkaan helppoa. Jos haluan saada vuokratakuurahani ennen heinäkuuta takaisin, on minun löydettävä joku henkilö muuttamaan tilalleni sopimuksen loppuajaksi ja hänen tulee maksaa summa suoraan minulle - aikaisempi lähtöni oli tiedossa jo paperia kirjoitellessa, mutta asian pohtiminen hieman pidemmälle ei olisi ollut pahitteeksi. Kyse ei ole muutamasta satasesta, vaan yli tuhannesta dollarista - sellaiselle summalle saattaisi löytyä käyttöä, etenkin jos lähtö tulee yllättäen. Jos en löydä ketään muuttamaan tilalleni, jätän kämppikseni kusiseen tilanteeseen ja pahimmassa tapauksessa molemmat menetämme koko vuokratakuumme ja joudumme maksamaan korvauksia aikaistuneesta muutosta johtuvista kuluista. Kinkkistä paskaa, jos asian näin poliittisen korrektisti ilmaisisin.

Kyllä. Kameran linssissä on mönjää.

Koska tykkään vähän maalailla tulevaisuuden kuvia, kuluneen puolen vuoden kokemusten perusteella lähtisin ennustamaan farmikokemuksestani seuraavaa: lennämme Emman kanssa Queenslandiin, otamme bussin väärään kyläpahaseen, sipulifarmari päätyy kuitenkin palkkaamaan meidät ja joudumme työhostelliin asumaan. Maksamme paskasta asumuksestamme 200 dollaria viikossa ja farmari viilaa meitä linssiin ja tienaamme 10 tuntisista päivistämme vain 20 dollaria, koska teemme töitä provikkapalkalla emmekä menesty sipulinpoimijoina ensimmäisen kuukauden aikana. Viimeiset rahat menevät hostellikuluihin ja rahojen viimein loputtua päädymme asumaan pellolla ja syömään heinää kenguruiden kanssa. Eräänä yönä myrkkykäärme puraisee jompaakumpaa nilkasta ja joudumme omatoimisesti amputoimaan toisen jalan. Lopulta pääsemme takaisin sivistyksen pariin matkustamalla kouluttamammiemme kenguruiden selässä lähintä kaupunkia kohti, tulliviranomaiset ovat meitä vastassa ja joudumme lentämään kotiin koska viisumimme ovat umpeutuneet. Emme saa palata Australiaan enää ikinä ja jäämme valtiolle velkaa 10 000 dollaria.

Didgeridooooooooo

En tiedä, miten tämä postaus nyt pääsi näin lipsahtamaan lapasesta, mutta yhteenvetona voisin vielä hieman tunkea pari kirosanaa sekaan ja todeta, että edelleen olen mieluummin vittuuntunut Australiassa kuin kyseisessä mielentilassa Suomessa. Tasapainoisen arjen rakentaminen ei todellakaan tapahdu hetkessä, puhumattakaan uuden kulttuurin sisäistämisestä. Jokainen epäonnistuminen opettaa, enkä toivottavasti rupea toistelemaan virheitäni. Kovasti uskon siihen, että jonain päivänä olen mokannut kaiken, mitä mokata saattaa ja siitä se ylämäki sitten alkaa. Vaikka tulevaisuudensuunnitelmani ovat musta möllöttävä aukko tulevaisuudessa, olen viimeisen puolen vuoden aikana saanut varsin hyvin täytettä mitä elämältäni en halua -listan puoliskolle. Ihan oikeastaan selkeyden vuoksi voisin ne asiat tähän listata:

- En halua olla aupair. Jos ja kun en oikeastaan pidä lapsista, on parempi etsiä muita töitä.

- En halua matkustaa 1,5 tuntia töihin yhteen suuntaan joka päivä.

- En halua tehdä täyspäiväisesti työtä, josta en nauti eikä työllä ole itselleni mitään annettavaa. Väliaikaisesti teen sitä mielelläni, mutta pysyvä ratkaisu se ei tule koskaan elämässäni olemaan.

- En halua olla alkoholisti. Haluan nautiskella ilolientä, mutten joka päivä.

- En halua syödä ja juoda miten sattuu, koska lihon ja se aiheuttaa pahaa mieltä ja itsetunto-ongelmia.

Näihin harvinaisen positiivisiin tunnelmiin jääkäämme tältä erää - itkunaurua koko postauksen surkuhupaisuudelle, jonka kruunaa ei-oikeastaan-mihinkään liittyvät kuvat, jotka hätäpäissäni räpsin tänään päivällä. Ei nyt muuta kun sormet liimattuna ristiin, että työpaikka pysyy ja pääsen Balille hölläämään ennen seuraavia koitoksia! Siihen asti yritän saada rakennettua Perth bucket listan ja yliviivata asioita sitä mukaan kun niitä toteutan. Tänään sunnuntaina asiassa avusti kämppikseni Riina poikaystävänsä kanssa. Kävimme Fremantlessa brunssilla satamassa, pyörimässä pikku putiikeissa ja katsastamassa joka sunnuntaiset marketsit, jonka jälkeen palasimme kaupunkiin ja kävimme ajamassa reittilautalla kaupungista South Perthin puolelle ja takaisin. Brunssia lukuunottamatta tuli päivän hinnaksi $1.70, mitä meidän 20 minuutin mittainen risteilyajelu kustansi. Olen todennäköisesti muutamassa viikossa Perthin ilmaisaktiviteettien asiantuntija, koska rahansäästötalkoot on totisesti päällä nyt!