Voisinpa kaiken saada

Viisi kuukautta alkaa tällä pallonpuoliskolla täyttymään ja tulevaisuudessa häämöttää musta aukko jos toinenkin. Vain parin kuukauden päästä on aika lähteä farmihommiin jos ja kun toisen vuoden viisumin ansaitseminen kiinnostaa. Farmihommia on siis tehtävä 88 päivää, työnantajasta ja työviikkojen pituudesta riippuen tulee prosessiin kulumaan kolmesta viiteen kuukautta. Pakko tunnustaa - kovinkaan innolla en tätä työrupeamaa odota, mutta varsin hyvin tiedostan sen välttämättömyyden, Suomeen paluu on ajatuksena melko mahdoton ja Australiastakin on vielä niin paljon näkemättä. 

Olen kovasti alkanut pohtimaan keinoja, joilla voisin tänne hieman pidemmäksi aikaa jäädä. Yksi tapa on parisuhdeviisumi, mutta se ei taida omalla kohdallani tulla tässä elämässä tapahtumaan - sen saaminen edellyttää vuoden yhdessä asumista ja kattavia todisteita siitä, että elinkustannukset on jaettu ja yhteinen pankkitili ollut käytössä ja etenkin näyttöä, että ihan oikeasti ollaan oltu yhdessä. Tämä vaihtoehto on yliviivattujen osastolla, eihän tässä olisi kenenkään kanssa aikaa alkaa kotia rakentamaan kun on paljon matkustusta edessä hamassa tulevaisuudessa. Toinen olisi opiskelut, mutta tuntuisi omalla kohdallani todella urpolta maksaa 30 tonnin lukuvuosimaksuja, kun en edes varmaksi tiedä, mitä elämälläni haluan tehdä. Kolmas tapa on tulla sponsoroiduksi, eli olla niin hyvä työntekijä, että yritys haluaa pitää sinut ja maksaa valtiolle saadakseen työluvan tälle erinomaiselle persoonalle. Oma työpaikkani sponsoroi työntekijöitään ja alan piakkoin selviämään, olisiko tämä mahdollisuus olemassa omalla kohdallani. Turhan paljon en kuitenkaan uskalla tästä vaihtoehdosta innostua, koska viime viikot ovat olleet töiden saralla melko kivikkoisia monestakin syystä. Sponsoroitu työntekijä voi hakea kahden vuoden työskentelyn jälkeen pysyvää oleskelulupaa ja siitä seuraava askel on kansalaisuus.

Viiteen kuukauteen on mahtunut monen monta ylä- ja alamäkeä. Nautin suunnattomasti aamuauringossa bussipysäkille kävelemisestä, yhä edelleen ystävällisistä ihmisistä, vapaapäivien viettämisestä lähellä sijaitsevilla rannoilla, joen rannassa ja palmujen katveessa lenkkeilemisestä upeita auringonlaskuja ihastellen, uusiin ihmisiin tutustumisesta ja no, elämästä nyt noin ihan yleensä. Mutta viime viikkoina on myös iskenyt ikävä. Ei niinkään koti-ikävä, vaan ikävä hyviä ystäviä, perhettä, fitnessbuumia ja sen kautta helpoksi tehtyä terveellisten elämäntapojen noudattamista ja tietenkin ruisleipää, juhla mokkaa, autolla ajamista ja maitorahkavalikoimien laajaa kirjoa. Olisi ihanaa olla läsnä kaikissa onnen ja surun hetkissä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olisi mukavaa olla taas viisi kiloa hoikempi ja motivoitunut salijumppaaja. Olisi hirveän kiva "ihan nopeasti vaan" käydä moikkaamassa niitä ystäviä ja tulla kotiin kahden päivän päästä krapulassa. Mutta kun kaikkea ei voi saada. Suomessa en saa sitä onnentunnetta, minkä aurinko minulle täällä antaa. En voi saada suomalaista yhteiskuntaa muuttumaan ystävällisemmäksi, en voi pakottaa heitä hymyilemään tuntemattomille saatikka toivottelemaan hyvää päivää/yötä/huomenta hississä matkustaville. En sitten millään saa muutettua Tuusulanjärven rantoja Swanbourne beachiksi, enkä talvea lumettomaksi. Ruispeltojen kasvattamista ja täyspäiväistä farmielämää tosin voisimme reippaan suomalaistiimimme kanssa harkita, jotta ruispalan tuoksuiset aamut olisivat taas arkipäivää.

Kun herätyskello viime viikon pärähti ennen kuutta soimaan ja illalla kotiuduin seitsemän aikaa, jouduin väkisinkin pohtimaan, mikä elämässä on tärkeää. Toki palkkapäivänä itseään kiittää, mutta haluanko todella elää näin? Tulinko Australiaan tekemään töitä niin, että lauantaina työviikon päätteeksi kaadun työvaatteet päällä sänkyyn ja herään kahden tunnin kuluttua edelleen rättiväsyneenä toteamaan, ettei sosialisointi tule kuulonkaan tänä iltana. Olemme tosin tällä hetkellä studiomme kanssa Rockinghamin kauppakeskuksessa, joka sijaitsee reilun puolen tunnin junamatkan päästä kaupungista. Otan aamulla bussin junalle, junan Rockinghamiin ja vielä bussin juna-asemalta ostoskeskukseen. Käytän yhdensuuntaiseen matkaan aikaa noin tunnin ja 20 minuuttia, mikä tekee jo valmiiksi pitkistä päivistä todella pitkiä, mutta sijainti onneksi muuttuu kahden viikon välein, joten viikon päästä voi jo hengähtää. 

Raha on tuonut takaisin mahdollisuuden astua ulos ulko-ovesta viikonloppuöisin, jos väsymys on periksi antanut. Tänä viikonloppuna saimme nauttia maanantaivapaasta, kiitos Labour Dayn. En todellakaan tiedä mitä moinen kansallispyhä noin käytännössä tarkoittaa, mutta itselleni se tarkoitti mahdollisuutta sunnareille. Sunnarit on Ausseissa tosi iso juttu, baariin mennään jo ajoissa iltapäivällä ja kuppilat sulkevat ovensa jo kymmenen aikaa illalla. Perthissä olemme käyneet Innaloossa Botanica nimisessä paikassa useampaan otteeseen. Siellä ei backpackereihin paljoakaan törmää, vaikkakin eilen yllätimme eräät suomalaistytöt vessassa höpöttämässä harvinaisen tutun kuuluisella kielellä. Paikka on täynnä paikallisia ja meininki yleensäottaen todella hyvä - Botanica on ollut lempipaikoistani Perthissä, kunnes eilen saimme idean kokeilla erästä Scarborough beachilla sijaitsevaa baaria. Baarin nimi on Matisse ja se on maineeltaan todella "fancy", minkä vuoksi olimme hieman epäileväisiä sen sopivuudesta kyseisen illan hieman levottomaan meininkiimme. Baarin sisällä oli pieni uima-allas/suihkulähde ilman lähdettä, muovipalmuja, aurinkotuoleja, kivoja pikku looseja, joissa olisi voinut ottaa näppärästi tirsatkin. Tunnelma oli mieletön - oli kaikkea fläbäreistä 15cm korkoihin, rikkinäisistä shortseista makkarankuorimekkoihin. Rennohko musiikki, rento tunnelma, iloisia ihmisiä ja paljon tanssimista. Ja ehkä pari pulahdusta altaassakin. Tähtitaivaan alla. Elämän onnellisuushetkiä!

Jouluksi Suomeen - ajatus, joka on haikeasti houkutellut mielessä parin viikon ajan. Jäädäkseni en tulisi, mutta ruokabileitä viettämään aikana, jolloin kaikki valuvat kotikoloihinsa opiskeluiden ääreltä lomailemaan ja glögiä siemailemaan. Ähisemään kauppoihin ruuhka-aikoina, siemailemaan siideriä paikalliseen ja mitä vielä? No katsomaan tietysti kuinka pienet ihmiset ovat kasvaneet isoiksi poissa ollessani ja pukeutumaan joulupukiksi naapurin sukulaislapsukaisille. Täytynee avata lentolippurahasto ja alkaa kerryttämään dollari kerrallaan saadakseni tämän kovin ruusuisen unelman toteutumaan.