Kun vietät synttäreitäsi Australiassa...

... etkä saa päivääkään vapaata farmivankilastasi. 

Heinäkuun neljäshän se siellä kurkistaa, vain kymmenen päivän päästä. Ikävuosia saadaan kasaan huikeat 21 ja kautta aikojen uhkasin juhlivani tämän muualla maailmassa kovin tärkeän iän merkkipäivää Yhdysvalloissa, itsenäisyyspäivän ilotusten alla. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty - suunnittelematon jää usein tekemättä, kuten tällä kertaa lyhyellä tulevaisuuskatsauksella uumoilisin käyvän.

Elämysmatka kohti kaupunkia - puolen tunnin kävelyn jälkeen otat ensimmäisen bussin, josta jäät pois ison ananaksen luona noin viiden minuutin huristelun jälkeen ja odottelet seuraavaa 24 minuuttia.

Suuri synttärifanaatikko en koskaan ole ollut, mutta elettyäni aivan liian kauan tavallisen maailman ulkopuolella farmielämäkuplassa, ei pieni piipahdus ihka oikeassa epäbackpackereiden eli tavallisten ihmisten kansoittamassa tavallisessa baarissa tekisi hullumpaa. Tai siis rehellisesti sanottuna tekisi varsin hulluksi, todennäköisesti valtaosa illasta menisi muita ihmisiä tuijotellessa vaitonaisena, siiderilasi kädessä, ihan muina peuroina ajovaloissa kököttäessä vessan viereisessä pöydässä. No - huoltahan ei moisesta tarvitse kuitenkaan kantaa. Kaksi viikkoa etuajassa pyydetyt viikonloppuvapaat on hylätty perusteella "ihmiset haluavat täältä viisumipäiviä, mutta sitten pitäisi jokainen viikonloppu saada vapaaksi - tästä alkaen ja eteenpäin kukaan ei omien toiveidensa mukaan vapaapäiviä saa" ja asiasta on turha yrittää enää neuvotella. Näin ollen 21 vuotta tulee täyteen mansikanpoiminnan ja -pakkaamisen merkeissä. Kotiintuloaika on sama kun vuonna 2001 ekaluokkalaisen reppua kotiin kello viideksi kantaessa, mutta kotona ei odota tuttu ja turvallinen perhe (saatikka valmis lämmin ateria), vaan 27 tyttöä, joista 25:en kanssa tutustumisruljanssi on vasta alkumetreillä. Kuulemma "voin kokata itselleni hyvän illallisen ja juoda pari lasi viiniä", mikä todistaa sen, ettei työnantajani ole koskaan nähnyt allekirjoittanutta pannujen äärellä. Mitähän sitä itselleen kokkaisi, riisikakkuja pestolla, juustolla ja kanamunalla vaiko ihan vaan puuroa banaanilla höystettynä? Onneksi palanpainikkeeksi löytyy 2,75 dollarin (n. 1,90 €) litrahinnalla ostamaamme goonia, eli "viiniä", joka nykyään aiheuttaa itselleni päänsäryn ensi siemauksen jälkeen.

Koska hieman marttyyriksi tunnustan tämän asian saralla heittäytyväni, on pakko tunnustaa: olen lopen kyllästynyt farmitöihin. Lopen kyllästynyt kyykkimään puskien välissä päivästä toiseen, heiluttelemaan oksia nähdäkseni piileskeleekö lehtien takana poimintakypsä marja taikka vihannes, lopen  kyllästynyt tulemaan kotiin kynnenaluset mustana ja sormenpäät omituisiksi kovettuneina. Kyllästynyt heräämään ennen auringonnousua, pukemaan puhdistumattomiksi likaantuneet työvaatteet päälle, vetämään jalkaani reikäiset, mutaiset ja usein valmiiksi kosteat niken salikenkäni, pakkaamaan mukaani lounaan, jonka joudun syömään kylmänä. Lopen kyllästynyt laskemaan jäljellä olevia työpäiviä ja miettimään, pitäisikö vielä etsiä uusia farmi loppuajalle. Kyllästynyt maksamaan kolme dollaria pyykinpesusta, käymään vessassa erillisessä rakennuksessa, tiskaamaan muiden likaisina lavuaariin jättämiä astioita voidakseni kokata illallista. Haaveilen töistä vaikkapa vessanpönttöjen kuuraajana, kodista kaupungissa, mahdollisuudesta käyttää julkista liikennettä ja kokonaisvaltaisesti elämästä, jossa voisin tavata tavallisia ihmisiä tavallisten askareiden äärellä.

Päivääkään en vaihtaisi pois - ehdottomasti elämäni pisin ja kovin oppitunti tapahtui kesäkurpitsapeltojen ympäröimänä. Toivon, etten enää koskaan läpikäy samaa selkäkipua, hija meinasi saada minut oksentamaan pellolle viikolla kolme. Toivon, etten enää koskaan tee fyysistä työtä yhtä epäoikeudenmukaisilla tauoilla. Kaikenkaikkiaan en usko, että tässä elämässä tulen löytämään kokonaisvaltaisesti yhtä karmaisevaa työpaikkaa ja jos löydän, en siihen paikkaan jää. Kesäkurpitsapellot antoivat perspektiiviä elämään - mansikkaunelma ei vieläkään tunnu hullumalta, vaikka selkää hieman kivistääkin kyyristellessä. On mukavaa, kun työtehtävät vaihtelevat edes hieman jokaisena päivänä, eikä kukaan oleta selkiemme kestävän yli neljää tuntia tauotonta kyyristelemistä. On kuitenkin kamalaa elää ilman elämän vapautta, samaista vapautta, joka on meistä jokaisen tänne maailman toiseen kolkkaan lennättänyt.

Että sellainen terapiatuokio tältä erää. Olen pari päivää pelännyt, etten pysty hillitsemään itseäni pomojeni ympäröimänä ja avaan sanaisen arkkuni, mikä todennäköisesti johtaisi välittömään kengänkuvaan perseessä ja 250 dollarin vuokratakuun eli bondin menettämiseen - niin silmitöntä on sisäinen raivoni ollut. Kukapa elämää ennustaa, saattaahan se olla, että vuoden 2015 heinäkuu jää ainokaiseksi Australiassa vietetyksi. Toivon mukaan ei, vielä 46 päivää sietokyvynkasvatuskurssia jäljellä!

Kuvat lähes täydellisen vapaapäivän vietosta Maroochydoressa ihanan ystävämme Alicen kanssa. Australian mäkkärissä on otettu maailman paras edistysaskel - voit suunnitella itsellesi hampurilaisen kosketusnäyttötaululta! Hintaa tuli toki noin kymmenen dollaria, mutta joka pennin arvoinen makuelämys kokemusrikastumisesta puhumattakaan.

Farmit vaihtoon!

Aika palauttaa taas blogi ajantasalle! Kaukaisessa menneisyydessä häämöttää ikävät muistot kesäkurpitsapelloilla, vaikka vain viikko sitten poiminkin viimeiset kaunokaiset en-sitten-yhtään-haikein mielin. Kesäkurpitsamitta tuli totaalisen täyteen kuultuani, ettei kuusipäiväisiä työviikkojamme lasketa kyseisen farmin mukaan full-time työksi, eli saisimme laskea viisumipäiviksi vain päivät, jotka oikeastaan olimme töissä. Näin ollen rupeama olisi kestänyt huomattavasti pidempään kuin kolme kuukautta, joka jo itsessään tuntui täysin loputtomalta taipaleelta. Eräänä keskiviikkoisena iltapäivänä siis laitoimme googlen laulamaan ja puhelimet pirisemään ja torstaina saimme vahvistuksen, että mansikkapelloilta löytyisi taattua työtä heti saavuttuamme ja niin ollen jätimme irtisanoutumisilmoituksemme ja buukkailimme bussit uusiin tuuliin.

Vaikka vanhaa farmityötä tulen tuskin koskaan ikävöimään, ei Ayrista lähteminen ollut niin kivutonta kuin olisin pari kuukautta takaperin kuvitellut. Kymmenen viikon aikana ystävystyin kymmenien ihanien ihmisten kanssa, joista yhden nappasimme mukaan matkaamme lähtiessä. Teoreettisesti paskasta elämästä sai rakennettua varsin mielenkiintoisen sekä ratkiriemukkaan kokonaisuuden, kun lyötiin typerät päät yhteen ja päätettiin pitää hauskaa. Jonain lauantaiyönä ei ollut oikeutta nukkua omassa sängyssä ja sunnuntaina tuli näyttää kuvatodiste tehtävän suorittamisesta tai seuraisi rangaistus. Eräs ystäväni otti tehtävän varsin vakavasti ja parin viinipullollisen jälkeen oli löytänyt tiensä väärään hostelliin, typötyhjään huoneeseen vailla harmainta aavistusta kuinka sinne joutui. Toisena lauantaina jaoimme toisillemme tehtäviä, joiden seurauksena kuusi ihmistä heräsi sunnuntaiaamuun hampaanjäljet ihossaan ja eräs herrasmies todennäköisesti pesi hampaansa muutamaan kertaan, jos mieleen palautui ystäväni varpaiden nuoleminen.

Morsian ja äidit, äitipuolet ja tädit!

Viimeisen viikonloppumme piti alunperin olla yhden tytön läksiäisviikonloppu 16 Ayrissaolo viikon jälkeen, mutta olikin loppujen lopuksi viiden tytön viimeinen viikonloppu, itseni mukaanlukien. Teemana oli opshop game, eli kirpparipeli. Laitoimme kaikkien nimet hattuun, josta jokainen vuorollaan yhden nosti. Lapussa lukeva nimi kertoi, kenelle ostaisit kirpparilta lauantain asukokonaisuuden. Ayrin kirpparivalikoiman tuntevina ihmisinä osasi pelin keksijät myös pyytää ihmisiltä allekirjoitukset lappuun, jossa he lupasivat mennä lauantaina ulos heille ostetuissa vaatteissaan. Idea oli kaikessa vakavuudessaan hulvaton ja lopputulema onnistunein ikinä! Kuvat kertokoon sanoja enemmän.

Ladies - keskellä oma luomukseni

Maanantaina heräsimme vilkuttamaan heipat töihinlähtijöille, tirautimme kyyneleitä kuin Helsinki-Vantaalla lokakuun alussa konsanaan ja ryhdyimme pakkaushommiin. Iltapäivällä bussipysäkillä pönötti neljä intopinkeää tyttöä valmiina suuntaamaan Sunshine Coastille, Maroochydoreen. Vaivaiset 21 tuntia kestänyt bussimatka meni erittäin näpsäkästi univelkoja kuittaillessa, pieni pysähtyminen taisi tulla viiden viikon taukoamattoman häsläämisen jälkeen tarpeeseen. Matkassa oli minun ja Emman lisäksi ruotsalaistyttö Neviin, sekä brittiystävämme Corrie. Perille päästyämme istuimme alas, toljotimme silmät pyörenä kaupungin vilskettä kaatosateessa ja hihkuimme normaalielämään palaamisen riemusta. Nopean rantatsekkauksen jälkeen oli aika heilutella Corrielle onnea matkaan ja jatkaa kolmen naisen voimin paikallista Lidliä eli Aldia kohti. Kun ruokaostokset oli hoidettu, hurauttelimme taksilla uutta kotiamme kohti.

Nykyään kodiksi kutsumme Chevallumissa sijaitsevaa mansikkafarmia. Majoituksemme sijaitsee työpaikallamme, asuinparakissa majailee noin 30 tyttöä ja pihapiiristä löytyy mansikkapeltoa toisen perään. Farmi ei palkkaa miespuoleisia henkilöitä ollenkaan, joten oman neljän hengen huoneen lisäksi jaamme muiden asukkaiden kanssa kolmen sijasta kuusi vessaa ja kuusi suihkua sekä suhteellisen pienen keittiön. Varsinaista nunnaluostarimeininkiä luo pihaportti, jonka sisäpuolelta on itsensä löydettävä joka päivä kello viiteen mennessä. Suoraan ikkunamme edessä sijaitsee jonkin sortin farmityövälinemuseo (missä vierailijoita ei ole?), jonka arvo pyörii miljoonissa dollareissa, joten alue täytyy lukita yön ajaksi eikä viiden jälkeen tarvitse takaisin sisään yrittää. Lähin huoltoasema sijaitsee noin 25 minuutin kävelymatkan päässä ja bussipysäkki 35 minuutin talsimisen takana. Bussilla pääsee 15 kilometrin päähän Maroochydoreen, mutta matka kävelyineen ja bussinvaihtoineen kestää puolitoista tuntia. Alkuun jumissa oleminen ajatuksentasolla ahdisti, kunnes jatkuvan höyryämisen jälkeinen väsymys iski. Kuluneet 5-6 viikkoa tuli paahdettua läpi melkoisella vauhdilla, vailla hetkenkään totaalirentoutumista. Elämä mansikkafarmilla tuntuu tällä hetkellä terapialta ja aavistuksen myös vieroitukselta, kun alkoholin juominen humalahakuisesti mansikkapellolla ei toistaiseksi kiinnosta. Ilmainen wifi sai myös netflixin hyrräämään ja Orange is the new blackin uusi tuottari tyhjentää mielen ajatuksista mukavasti sängyn pohjalla. 

Mutta kyllähän me tänne töitä tultiin tekemään. High season mansikoissa alkaa parin viikon päästä, mutta jo nyt töitä riittää lähes joka päivälle. Joinain aamuina kitkemme rikkaruohoja pari tuntia, toisina aamuina poimimme mansikoita muutaman tunnin. Kitkentä ja poiminta ovat 21 dollarin tuntipalkalla tapahtuvia mukavia ilmaisaktiviteetteja ja lisäksi pääsemme piakkoin tutustumaan mansikanpakkauksen maailmaan, josta palkkaa maksetaan huikeat 18 senttiä rasialta (250g). Monipuoliset, vaihtelevat ja lyhytkestoiset mansikkamaailmaelämykset eivät lompakkoa välttämättä lihota, mutta tuovat päiviä kohti toista vuotta kenguruiden luvatussa maassa. Kenguruista puheenollen, erään työpäivän aamuna heikäläisiä pomppi kymmenkunta viereisellemme pellolle mansikoita maistelemaan, eikä tämä tapaus ollut ennennäkemätön 38 farmipäivän jälkeen. 

Meidän kauniskattoinen kotikolonen, ovi hallittuun kaaokseen löytyy heti oikealta.

Olemme pohdiskelleet auton ostamista, jotta voisimme hyödyntää vapaapäivät ja tutustua lähiympäristöön. Tunnin matka Brisbaneen, neljä tuntia Byron Bay, puolisen tuntia Noosaan ja onhan tässä surffipoikien täyttämiä rantoja ja kaupunkeja ympärillä vaikka muille jakaa. Ruokaostosten tekeminenkin on huomattavasti helpompaa, kun fyysisesti pääsee kauppaan. Toisaalta sesongin alkaessa saattaa työpäiviä olla seitsemän viikossa ja paikallisella S-marketilla eli Colesilla on kotiinkuljetuspalvelu, joka on kaikenlisäksi ilmainen yli sadan dollarin tilauksille, mikä helposti saadaan kasaan kolmen ihmisen voimin. Tilin saldo on jälleen kerran kurjahko ja nyt nurkan takana häämöttää synttärit (2 viikkoa!!) ja todennäköisesti niitä juhlistamme jo viikon etuajassa ensi viikonloppuna jossain päin Sunny coastia, ennenkun toinen kaupungissa asuva Ayr perheemme jäsen suuntaa kohti kotia. Lopullisena yhteenvetona on ilo julistaa, että pitkästä aikaa elämän kokonaiskatsaus näyttää kirkkaalta ja mieli onnelliselta. 50 työpäivää jäljellä ja pääsee taas vapauteen hengittämään onnellisuusövereitä koko sielun täydeltä!