Elämää maalaisjunttina

No ei muuta kun terveiset landelta! Matka Perthistä Ayriin sujui paremmin kuin hyvin. Matkatavarat saatiin ihmeen kaupalla painorajojen mukaisiksi ja lennot menivät vallan uneliaissa merkeissä. Kun Brisbanen kautta vihdoin saavuimme Townsvilleen, oli couchsurfing hostimme  kentällä odottelemassa. Heppu osoittautui vallan mainioksi tyypiksi, vei tytöt hampurilaisille ja näytti Townsvillesta kaiken, mitä kello kahdeksan aikaa silmät väsymyksestä harottaen pystyimme näkemään. Aamulla kuuden jälkeen heräilimme ilmapatjalta, kasasimme kamppeet ja hyppäsimme mukavan, ilmastoidun auton kyytiin ja matka kohti Ayria saattoi alkaa. Rehellisesti sanottuna en muista näistä ajoista enää yhtään mitään, mutta tunnin matkan jälkeen jäimme laukkujemme kanssa uuden kotimme Lazy Lizard Lodgen pihaan, sanoimme kiitokset ja heipat todennäköisesti elämämme parhaalle couchsurfing hostille ja checkailimme itsemme sisään uuteen kotikoloseemme. Ja siitä se tarina vasta alkaakin.

En tiedä onko se kuumuus, kosteus vai Ayr, mutta olemme ajautuneet elämänkoomaan. Elämänkoomassa heräät aamulla, puolen tunnin pohdiskelun jälkeen haukkaat aamiaista, minkä jälkeen levittäydyt makaamaan nurmikolle varjoon etkä nouse koko loppupäivänä muualle kuin syömään. Illalla kymmenen aikaa alkaa jo nukkumatti koputtelemaan ja on pakko päästä vällyjen väliin mitä pikimiten. Tätä autuasta elämäntapaa häiritsee vain viikonloput, jolloin on aika ryhdistäytyä, käydä suihkussa, meikata, harjata hiukset, juoda halpaa viiniä ja kruunata ilta olemalla aidosti omana itsenään heilumassa yhdessä niistä kolmesta pubista, mitä Ayrin kirkonkylä meille tarjoaa. Varsin voittoisasti taidettiin ensimmäisenä perjantaina valloittaa tanssilattiaa – ainakin kylän ainoa DJ oli vakuuttunut. Ilmeisesti olimme olleet kovassa Pussycat Dolls tanssimisen tarpeessa, sillä heti seuraavana viikonloppuna herra DJ tuli koputtamaan olkapäätäni ja kertomaan, että hän on ladannut koko Pussycat Dollsin tuotannon koneelleen ja nyt voi soittaa ihan minkä kappaleen vain haluaisimme kuulla. Näin ollen voisin luokitella minun ja Emman päässeen piireihin – Ayrin todennäköisesti ainoa DJ kuuluu ystäväpiiriimme. Tällä pröystäillään vielä pitkään.

Polku vessoille ja yleisiin tiloihin!

Saavuimme tosiaan torstaiaamuna hostellille ja paikan omistaja iloksemme ilmoitti, että olemme ensimmäiset työlistalla. Työlistalle siis pääsee sitä mukaan kun hostelliin majoittuu ja siltä listalta järjestyksessä passitetaan ihmiset töihin sitä mukaan kun farmarit soittelevat työvoimaa tarvitsevansa. Oman hostellimme systeemi on sellainen, että kun kerran aloitat jollekin farmarille töitä tekemään, olet siitä eteenpäin hänen leivissään ja teet töitä vain silloin, kun kyseiseltä farmarilta puhelua pukkaa. Elämänkoomamme keskeytyi odottamaamme aiemmin. Maanantaina, vain neljän elämänkoomauspäivän jälkeen, oli aika siirtyä takaisin ruotuun. Aamulla kello soi 5.15, pakkasimme mukaamme 16 litraa vettä, peanut butter + banaani leipiä ja pastaa tomaattikastikkeessa ja näin ollen olimme valmiita ensimmäiseen koitokseen. Hyppäsin yhden hostellilta työmatkoihin tarkoitetuista autoista rattiin ja huristelimme läheiseen kylään Home Hilliin ja sieltä läpi peltojen löysimme oman farmimme. Farmarimme on oikein mukava mies, joka syystä tai toisesta ottaa vain tyttöjä palvelukseensa – erikoinen piirre, huomioonottaen että valtaosa farmareista ei edes laita tyttöjä tekemään esimerkiksi poimintaa, koska miehet yksinkertaisesti suoriutuvat siitä paremmin suuremman lihasmassansa kanssa. Meidän tehtävämme oli yksinkertaisesti kitkeä. Kitkeä aivan jumalaton määrä munakoisoistutuksia. Ensimmäinen päivämme oli kahdeksan tunnin mittainen. Vettä taisi kulua lähes koko 8 litraa per naama ja selkä, reidet ja pakarat olivat niin jumissa koko päivän kyykkimisen/kyyrimisen jäljiltä, että tiistai aamu lähti käyntiin särkylääkkeen voimin. Ihmiset varoittivat töiden olevan todella raskaita, enkä sitä yhtään kyseenalaistanut hommaan ryhtyessäni, mutta tiistaina lounastauolla olimme molemmat niin loppu, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Jo pelkkä kyykkiminen istutuksissa on itsessään yllättävän rankkaa, eikä istuminen/konttaaminen tule kuulonkaan, kun istutukset ovat noin 70 cm etäisyydellä toisistaan ja laiskottelu hidastaisi työntekoa liiaksi. Mutta kun kyykit +30 asteen kuumuudessa, polttavan auringon alla ilman varjoa, muuttuu homman luonne täysin. Koska olemme melko pohjoisessa Queenslandissa, vallitsee alueella trooppinen ilmasto, joka muuttaa kuumuuden täysin erilaiseksi. Tokihan Perthissäkin lähes koko tammikuun pyörivät lämpötilat +40 asteessa, mutta +30 täällä tuntuu paljon pahemmalta – kaikki toimintakyky katoaa. Kuuden vesilitran jälkeen täytyi vessassa käydä kerran (vessa sijaitsi vajassa ja erehdyin vilkaisemaan seinille. Lopetin jättikokoisten hämähäkkien laskemisen seitsemän jälkeen, suljin silmäni ja toivoin, ettei tarvitse palata kovinkaan usein) ja verensokerit tippuivat uskomattoman lyhyessä ajassa aiheuttaen voimattomuutta. Eväät säilytetään autossa, joka myöskin pysyy parkissa auringossa koko päivän, joten hyvien, hitaasti kropassa palavien ruoka-aineiden, kuten lihatuotteiden, säilyttäminen on melkoisen haastavaa hommaa. Onneksemme saimme palata elämänkoomailun pariin näiden kahden kitkemispäivän jälkeen saatuamme urakan valmiiksi.

Töitä ei näiden kahden harvinaisen pitkältä tuntuneen päivän jälkeen ole enää ollut, kunnes tänään saimme jälleen sopimuspapereita sylin täydeltä käteen ja pääsemme uuden farmarin palkkalistoille. Huomenna luvassa on istuttamista, eikä harmainta aavistusta työn jatkuvuudesta. Parasta olisi, jos saisi pari viikkoa tehdä vain pari päivää viikosta ja antaa kropan tottua uudenlaiseen rasitukseen. Olemme pyrkineet Emman kanssa tekemään kuntopiiriä vapaapäivinämme vallan mainiolla menestyksellä – toivottavasti farmipäivien jälkeen kuumottaa tonnit taskussa ja peppu on tiukemmassa kunnossa kuin koskaan.

Hostellissamme asuu tällä hetkellä ihmisiä Briteistä, Saksasta, Virosta, Hollannista, Ruotsista, Ranskasta, Italiasta ja tietenkin Suomesta. Valtaosa on englantia äidinkielenään puhuvaa sakkia, mutta sinnekkös sitä itsekin alkaa jo joukkoon sopeutua. Ilmapiiri on pääosin todella hyvä, ikäjakauma on hyvin 20 yläpuolella, joka varmasti asiaa edesauttaa asiaa. Paikalle saapuessamme tyydyimme katsomaan totuutta silmiin, laittamaan tukan nutturalle, mukavat vaatteet päälle ja hautaamaan meikit syvälle kaappien syövereihin. Saman ratkaisun on tehnyt noin 95% kanssa-asujistamme ja viikonloppujen koittaessa on hauska huomata, ettei meitä asukaan 40 mörköä samojen kattojen alla, vaan ihan oikeasti vallan viehättäviä, tavallisia ihmisiä, jotka ovat päättäneet olla katsomatta peiliin arkipäivinä. Itse huomasin viime viikolla, etten harjannut hiuksia kolmeen päivään ja niskakarvat olivat iloisesti muodostumassa rastoiksi – tässä nyt näitä yksittäisiä syitä siihen, etteivät sosiaaliset mediani täyty selfieistä päivä toisensa perään. Ja mitä muuhun kuvaamiseen tulee, heh, tätä tuskin moni osaa odottaa. En ole ottanut yhtään kuvaa Ayrista kamerallani - nämä kaikki uskomattomat otokset on näpsitty ohimennen kännykällä, hupsista heijaa. Kerran kannoin kamerani mukaan kylälle, mutta en yksinkertaisesti nähnyt yhtäkään hyvää kuvauskohdetta, koska kylä on todennäköisesti yksi rumimmista missä olen koskaan ollut. Lupaan seuraavaan postaukseen ikuistaa näitä loputtoman suoria, tylsiä, kävelyväylättömiä katuja, minkä jälkeen ymmärrätte mitä tarkoitan. Sitä ennen varmaan pompahtelee aika ajoin kaikkia turhia juttuja Instagramin puolelle @verkkkku.
 

Työmatka auringonnousussa :)

Monia backpacker majoituksia pyörittävät backpackerit itse, mikä johtaa usein hyvin alkoholintäyteiseen holtittomuuteen ilman mitään elämän tolkkua. Meidän hostellissa asiat ovat toisin. Paikan omistaa pariskunta, jotka ovat asettaneet sääntöjä, joita tulee noudattaa. Jokaikinen sääntö on kuitenkin järkevä, koska kyseessä on working hostel ja tälläkin hetkellä suurin osa miespuolisista asukeista painaa kuusi päiväistä työviikkoa ja he todella tarvitsevat yöunensa. Pariskunta kuitenkin tuntee jokaisen asukkinsa ja ovat mitä hyväsydämisiä ihmisiä, jotka omasta vapaasta tahdostaan tarjosivat koko hostellille ilmaiset grillibileet ruokineen perjantaina, koska ovat niin tyytyväisiä tämänhetkiseen joukkioomme. Tänä sunnuntaina on myös luvassa hostellimme oma retki Bowen beachille, pääsemme hieman kruisailemaan veneelle ja lillumaan uimarenkaissa rannalle – merta ja rantoja olen kovasti jo ikävöinytkin!

Näin lähelle normaalielämää en ole koskaan hostellissa päässyt – ihmiset loikoilevat ympäriinsä vapaapäivinään, monet treenailevat aikaa kuluttaakseen, illallista kokkailee kaikki samaan aikaan yhteisessä isossa keittiössä ja lähes joka päivä katsotaan yhdessä joku leffa. Monet pelailevat lauta-/korttipelejä tappaakseen tylsyyttä, mutta muutama kekseliäämpi tapaus keksi iskeä kehiin myös watersliden (vesiliu’un, kuulostaa niin typerältä), maalata nurmikolle Twister pelin, maalata palmuun kuvia, laittaa omia istutuksia kasvamaan puutarhaan ja mitä vielä. Pojat usein auttavat erinäisissä hostellin kunnostustöissä kaljapalkalla, itse tyydyn istumaan vieressä supervisorin roolissa. Meikittömyys, likaisissa hiuksissa hikisenä hilluminen on kaikkien odotusten vastaisesti herättänyt vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen. Valitettavasti kiinnostus on tällä hetkellä ollut varsin yksipuolista, vaikka toki tavoitteenani on löytää itselleni hostellipoikaystävä, ihan vain mielenkiintoa arkeen tuomaan. Olemme Emman kanssa yrittäneet päättää, mitä kansallisuutta lähtisimme tavoittelemaan. Ranskalaiset ovat joutuneet ehdottomaan boikottiin huonon englanninkielentaidon ja salaisten tyttöystävien vuoksi, mutta muuten on pelikentät vielä avoinna. Asian työstämiseen suhtaudumme vakavalla otteella ja teemme vain tarkasti harkittuja liikkeitä miesasioiden suhteen.

Lempiharrastuksen parissa!

Tämän maratonmittaisen kuulumisten pintaraapaisun haluan lopettaa ilmoitukseen, että bloggaamiseni tulee tuottamaan valtavaa tuskaa ja vaivannäköä koko Ayrissa olemiseni ajan. Joudun taas ”tekemään yhteistyötä” eli taistelemaan oman tietokoneeni kanssa ja jonain päivänä saattaa olla, että kuoleman hetki hänelle koittaa. Tietokoneeni on siis aivan jumalattoman täynnä viruksia, eikä tilannetta pysty todennäköisesti enää korjaamaan – heti kun palkkaa alkaa virtaamaan ovista ja ikkunoista, ostan uuden uutukaisen ja pääsen taas ajantasalle näiden hommien suhteen. Tämä postaus olisi voinut tulla ulos jo aikapäiviä sitten, mutten yksinkertaisesti ollut henkisesti valmis availemaan läppärini kantta tietäen, mikä paskaläjä näytölle pamahtaa jokaisen käynnistyksen myötä. Toinen avainasemassa oleva ongelma on puuttuva internet yhteys. Joudun jakamaan rajallisen kännykän nettini näitä postauksia julkaistessa ja tiedän rajallisen netin olevan käsitteenä monelle suomalaiselle täysin käsittämätön, puhumattakaan käytännön puolesta. Itsekään en osaa hallinnoida netin käyttöä kännykälläni alkuunkaan ja näin ollen joudun vähintään kerran viikossa ostamaan 5 dollarilla 500MB lisädataa käytettäväkseni ilman sen suurempia youtube katselmuksiakaan. Kaikenkaikkiaan pidän todennäköisenä, että kirjoittelen harvemmin, mutta paljon. Niin paljon, ettei kukaan kertalukemalla pääse viimeiseen virkkeeseen asti. Paljoahan täällä ei tapahdu, mutta hirveästi on aikaa ajatella ja ihan kamalan uskomattoman blogikelpoisia juttuja pyörii pääkopassa jatkuvalla syötöllä – Emman kanssa muodostamme mielettömän tiimin etenkin potentiaalisten otsikoiden kehittämisen saralla, vaikkakaan tänään niistä ei yksikään luonnollisesti mieleeni pompahda tätä postausta kiireessä viimeistellessäni.

Usein pohdiskelen, kuinka paljon paskaa tännekin tulee jauhettua. Siis sellaista merkityksetöntä soopaa. Tämä hakusana, jolla blogiini on kolme ihmistä googlesta päätynyt sai minut lyömään pääni seinään. Mitä. Helvettiä. Onpahan ilmeisesti tullut laajennettua reviiriä varsin erikoisten hakusanojen alle.

Kone lähti minä jäin

Vielä eilen kuvittelin tähän aikaa tänä tiistaisena iltana istuvani lentokoneen penkissä valmistautuen neljän tunnin yöuniin niskatyynyn ja silmälappujen voimin matkalla kohti Sydneytä. Sen sijaan istua kökötän keittiön pöydän ääressä, turvallisen Suomikommuunikodin pimeydessä hörppien iltateetä matkalaukun seistessä keskellä olohuoneen lattiaa. Viikon aikana on sittenkin saattanut sattua ja tapahtua, eikä varsinkaan kulunut vuorokausi ollut sitä kaikkein tylsintä aikaa elämässä.

Koalaherra Dexter Fremantle marketseilla!

Jaettuani tapani mukaan edellisen blogipostaukseni Facebookiin kaikkien ystävien ja perheenjäsenten nähtäville (kerran jätin jakamatta ja viiden tunnin päästä julkaisuhetkestä taisi jo äitiltä tulla hätäinen viesti kuinka "melkeen jäi koko postaus huomaamatta, onneksi iskä oli tarkkana!!!" Kyllä oli katastrofin ainekset käsissä. Sori vaan äiti ja iskä, mut olihan se aika huvittavaa!) sattui eräs entinen Australian matkaaja kotikaupunkini asukki eksymään blogini äärelle. Tämä sattuma saattoi pelastaa minut erittäin hurjalta köyhyyskierteeseen johtaneelta epäonniselta farmikokemukselta: hän oli sattunut majoittumaan täsmälleen samaan kylään, täsmälleen samaan majoitukseen, eikä kokemus ollut jäänyt mieleen kovinkaan mahtavana. Työ oli osoittautunut naurettavan alipalkatuksi huijaukseksi, eikä asutuskaan ollut kovin kummoinen. Lyhyehkön keskustelun pohjalta hylkäsin suunnitelmat Gattoniin lähtemisestä ja palasin alkuperäiseen suunnitelmaan Ayriin lähtemisestä. Kiitos Matias sulle, jos satut tämän lukaisemaan!

Onneksi olin vapautunut työnteosta ja pystyin antamaan täyden panoksen farmityön suunnittelemiselle. Soitin alkuperäisen suunnitelman hostelliin, Ayrin Delta Backpackersiin, kyselläkseni työtilanteesta. Töiden alkamista odotteli noin 50 ihmistä ja odotusajaksi arvioitiin noin kuusi viikkoa. Fiksuna tyttönä oivalsin kuitenkin googlettaa, löytyisikö samasta kylästä toista working hostellia ja löytyihän sieltä - puhelu lähti samalta istumalta ja mikä iloinen yllätys linjan päästä korviini kantautuikaan! Lazy Lizard Lodgen työjonossa oli KOLME ihmistä! Kaikenlisäksi heillä oli tarjolla kahden hengen huoneita edulliseen hintaan ja jos saavuttuamme maksaisimme heti kahden viikon vuokran, saisimme kolmannen viikon ilmaiseksi. Suuressa epäuskossa yritin googlettamalla löytää haudatun koiran tämän liian hyvältä kuulostavan tarjouksen takaa, mutta sen sijaan löysin pelkkiä erinomaisia arvosteluita kyseisestä hostellista. Ei muuta kun huone varaukseen ja lentoja selailemaan.

Viisi päivää ennen lähtöä sain viimein lennot varattua. Hinnat olivat pilvissä todennäköisesti pääsiäisviikonlopusta johtuen, eikä hintaa alentanut aikataululliset rajoituksemme. Lähin lentokenttä Ayrista sijaitsee Townsvillessä, josta lähtee busseja huikeat kolme kertaa päivässä, joista viimeinen kahden aikaa iltapäivällä. Löysin lennon, joka meni Sydneyn kautta Townsvilleen, laskeutuisi kohteeseen 12.50 jonka jälkeen olisi alle 1,5 tuntia aikaa hakea laukut ja löytää bussiasemalle - tiukka, mutta mahdollinen aikataulu. Iloinen ylläri pamahti sähköpostiin tänään lähtöpäivämme aamuna: reittimme oli peruttu ja uusi reitti lentäisi keskiviikkoaamuna Brisbanen kautta ja saapuisi Townsvilleen 19.35 samana iltana. Kyllä siis kannatti maksaa muutama kymppi enemmän saadakseen lento, jolla bussiin kerkeäisi samana päivänä!

Meillä oli pääsiäisenä joulu.

Tämä epäonninen sattumus kuitenkin kääntyi uskomattomaksi onnellisten sattumusten sarjaksi. Matkakumppanini Emman kanssa olimme täysin samaa mieltä siitä, että 12 tunnin mittainen pysähdys yöaikaan uudessa kaupungissa vaatii katon pään päälle, mutta hostellista $30 maksaminen on ajatuksena naurettava. Onnekseni olin pari viikkoa sitten laittanut couchsurfing profiilini käyttökelpoiseen kuntoon, joten ei muuta kun selailemaan Townsvillen hosteja. Heti ensimmäinen listalla ollut host vaikutti todella hyvältä; yli kymmenen tyytyväistä entistä vierasta, erinomaiset arvostelut, joten ei muuta kun viestiä menemään. Vaikka kerran aiemmin olen sohvasurffausta kokeilut, viimeksi majoituspaikkamme löysi kaverini omalla profiilillaan. Olin aika hukassa tyhjää viestikenttää tuijottaessani, joten päätin kertoa koko epäonnisen tarinamme peruuntuneista lennoista ja Ayrin busseista. Alle puolessa tunnissa sain riemunkiljahduksia ja kaksi tuntia jatkunutta tyytyväistä myhäilyä aiheuttaneen vastauksen. Emme olisi vain tervetulleita majoittumaan kyseisen herran luokse, vaan saisimme kyydin lentokentältä hänen luokseen ja myös torstaiaamuna kyydin suoraan hostellillemme, koska herra sattuu käymään Ayrissa töissä. Emme siis vain säästäneet vain hostellikuluissa, mutta myös bussilipussa ja turhaan säätämiseen kuluvassa energiassa! Mikä mieletön tuuri osui kerrankin kohdallemme.

Syksyn ja talven pakoilu sujuu mitä mainioimmin. Viime kesä Suomessa jatkui harvinaisen pitkälle syksyyn ja selvisin minimaalisella määrällä märkyyttä ja mustuutta lähtiessäni lokakuun alussa. Tänään olemme saaneet kokea Perthin pian talveksi muuttuvaa syyskeliä. Lämpötilat ovat romahtaneet alle 20 asteeseen ja vettä tulee saavista kaatamalla. Pitkästä aikaa ei parvekkeella enää tarkene shortsit ja toppi päällä ja kylmä viima tuntuu pureutuvan luihin ja ytimiin asti. Toki tämä ei suomalaisen talvesta toipujan silmissä kovinkaan kummoiselta kuulosta, mutta pahvitalojen huonot puolet alkavat todella iskeytyä tajuntaani: kun lämpötila ulkona tippuu, se tippuu välittömästi myös sisätiloissa. Onneksi löytyy yhdet villasukat 30 kilon matkatavaroiden joukosta. Ayrissa säätiedotus näyttäisi onneksi noin 34 asteen päivälämpötiloja ja trooppisen ilmaston alueelle sijoittuva kylä ei taida kokea talvea juuri laisinkaan.

Viimeinen viikko oli mukava, mutta vahvisti myös tunnettani siitä, että on aika jatkaa matkassa eteenpäin. Tämän kaupungin nurkat ovat kirjaimellisesti kolutut. Ei sillä, ettenkö Perthistä pitäisi - tämä kaupunki erilaisine lähiöineen on todellakin muodostunut turvalliseksi, onnelliseksi kodiksi, mutta on aika nähdä jotain muuta ja uutta. Kauhistuttaa, kuinka paljon nähtävää on edessä: koko East Coast huvittaisi kaluta läpi aina Cairnsista Melbourneen ja miksei pikku visiitti Adelaideenkin. Suorinta tietähän Cairnsista Melbourneen on matkaan vaivaiset 3000 kilometriä, että eihän tällaiseen pikku reissuun paljoakaan aikaa tarvitse varata. Siinä sivussa pitäisi myös päästä siellä Balilla käymään ja toki joulu Suomessa on edelleen bucket listalla vuodelle 2015. Että jos jollain on liikaa tonneja taskunpohjalla, niin mielelläni annan tilitietoni auttaakseni ongelman korjaamisessa.

Tekstillinen sisältö ei tuota suurtakaan mielihyvää tämän näppäimistön takana häärijän silmissä, mutta mikä kuvallinen saldo tänään tarjolla onkaan! Uusi kämppiksemme sattuu olemaan auton omistaja ja tämäkin rallikuski pääsi vihdoin auton rattiin puolen vuoden jälkeen. Vasemmanpuoleisuus on iskostunut syvälle tajuntaan viime kuukausien aikana, eikä ratin väärällä puolella oleminen tuntunut lainkaan erikoiselta lukuunottamatta muutamaa pyyhkijäepisodia vilkkua etsiessä saatikka auton oven hapuilemista vaihdekeppiä etsiessä. Nyt on pakko luovuttaa tämän blogin suhteen tämän illan osalta ja palata uudelleenjärjestelemään käsimatkatavaroita noin kolmannentoista kerran kolmen tunnin sisällä. Elämän paino ei todellakaan ole 23 kiloa + seitsemän kiloa matkustamoon kelpaavaa tavaraa. Olen epäonnistunut backpacker.