Yleiset höpinät 1

Tuiki tavallinen maanantai päivä. Hyppäsin bussiin kasa työhakemuksia kainalossa, hiljaa mielessäni huokailin, kuinka kyllästynyt töiden hakemiseen olinkaan. Bussiin hyppäsi tuttuja viimeisimmästä hostellistani, jotka tietenkin istuivat viereeni ja alkoivat kyselemään kuulumisia, juuri kun olisin vain halunnut olla hiljaa ja viettää omaa suomalaista jurotusaikaani hetken ennen ylipositiiviseksi heittäytymistä. Siinä pojat kertoivat, kuinka hostellissa nykyään sai vain kylmiä suihkuja eikä ilmastointikaan toiminut ja minä puolestani kerroin asuvani omassa huoneessa ja kämppiksinä olevan vain hyviä ystäviäni. Pikkuhiljaa keskustelu kääntyi töihin ja kerroin tilanteestani: pari viikkoa työnhakua alla, mutta mikään ei tunnu nappaavan. Ravintola-alan eli "hospitality" töistä ei kokemusta ole, eikä sen kerryttäminenkään onnistu kun mahdollisuutta ei tarjota. Yhtäkkiä vastapäätäni istuva mies otti kuulokkeet korviltaan ja liittyi keskusteluun. Hän kyseli minkälaista työtä olin hakemassa ja parin sekunnin päästä hän piirsi minulle karttaa ja kertoi, mistä kannattaisi käydä kyselemästä. Sain viiden minuutin mittaisen teoreettisen pikakoulutuksen lautasten kantamiseen, tarkat ohjeet siihen, mitä sanoisin kun kyseisestä paikasta menisin töitä etsimään. Herra esittäytyi Tomiksi ja minuutin päästä hän hyppäsi bussista ja toivotti onnea matkaan ja mukavaa loppupäivää. 

Vieläkö joku ihmettelee, miksi täällä on hyvä olla?

Koska mikään täydellisyyden perikuva ei tämäkään maan kolkka voi olla, olen pysähtynyt miettimään, mikä ärsyttää. Kaksi asiaa ärsyttää, eikä edes ärsytä vaan suoranaisesti vituttaa:

1. Paskat muovipussit. Nauttikaa hyvistä muovipusseista, joista toki joudutte sen 20 senttiä kipale pulittamaan. Hyvään muovipussiin pakkaat 30 euron ruokaostokset ja saat ne varmasti kulkemaan kotiin asti turvallisesti. Paskoihin muovipusseihin voit laittaa kaksi litraa maitoa, mutta kolmannen kohdalla hajoaa joko kahva tai purkkien reunat tekevät salakavalasti reikiä pussiin ja muutaman kymmenen metrin käveltyäsi saat keräillä maitopurkkisi kadulta. Kikka kolmonen on laittaa kaksi pussia päällekkäin, mutta terävät reunat rei'ttää pussit käyttökelvottomaan kuntoon, eli kotiin päästyäsi sinulla on kaksi roskapussiksi kelpaamatonta muovipussia, joissa olet todennäköisesti kantanut roskapusseiksi tarkoitettuja pusseja, johon pussit lopulta päätyvät. Suomessa ei kannata siis kantaa kovinkaan vakavaa huonoa omaatuntoa luonnon tuhoamisesta muovipussien käyttäjänä, meidän muovipussit kotoSuomessa kun ovat uudelleen käytettävää tavaraa. Maksakaa siis pusseistanne hymyillen!

2. Rasistiset aasialaiset. Australiassa on todella paljon aasialaissyntyisiä, jotka ovat muuttaneet tänne töiden perässä. On paljon sekatavarakauppoja, supermarketteja, ravintoloita, kioskeja, kauneushoitoloita ja monen muuta yritystä, joissa nämä omaa kieltään häpeilemättä käyttävät hallitsevat. Tämä ei suinkaan ole minulle ongelma - vallan mielelläni käyn ostamassa tuoreita hedelmiä edullisemmin, vaikka asiakaspalvelun taso onkin usein huomattavasti alhaisempaa kuin muualla, kun kesken asioinnin kieli vaihdetaankin mandariinikiinaksi. Töitä hakiessa kuitenkin huomasin kansojen sisällä vellovan rasismin, rasismin valkoisia kohtaan. Aasialaisomistuksessa olevat ravintolat, lounaspaikat tai kaupat eivät koskaan palkkaa valkoisia. Lappu ovella kertoo "staff wanted", mutta kun menen sisään, on lappu joko "vanha" tai halutaan nimenomaan miespuolinen henkilö töihin tai vaihtoehtoisesti hymyillään vaan ja nyökytellään, otetaan CV kohteliaasti vastaan, muttei olla kiinnostuneita kyselemään yhtään mitään, koska ei yksinkertaisesti ole pienintäkään aikomusta palkata vaaleaa nuorta naista töihin. Food courteissa eli suomalaisittain ravintolamaailmoissa on kriteerinä usein puhua heidän kieltänsä, jos töihin haluaa. Ravintolassa ruokaa pöytään tuodessa eivät aasialaiset yleensä edes vaivaudu katsomaan päin. Olenhan valkoinen.

106 maassaolopäivän jälkeenkin leuka loksahtaa auki läpi päivittäin, kun kadulla kävelee maailman komeimpia miehiä vastaan. On rumia partoja, ok partoja, hyviä partoja, parrattomia, vaaleita, tummia, pukumiehiä, raksaäijiä, surffareita, skeittareita, muusikoita, jokaiselle jotakin, mutta vain parasta laatua. Täällä kaikki tuntuvat olevan tinderissä ja meidän kodissa harrastetaankin toisinaan yhteisiä tinderiltamia. Olemme jopa pitäneet tinderteemaiset kotibileet luonamme, mikä oli ehkä elämäni top5 erikoisimmat asiat mitä olen koskaan tehnyt -listalle mahtuva juttu. Hauskaa oli, vaikka romanttisia viboja ei juurikaan irronnut, mikä ei kyllä ollut tarkoituskaan. On mukava tavata uusia ihmisiä ja verkostoitua tuntemattomassa kaupungissa, ilman mitään sen suurempia taka-ajatuksia. David Beckham hommakin luonnollisesti ajautui karille hiljattain ja tällä hetkellä pääasiallisesti toivon saavani lisää kavereita, eikä mitään sen kummempaa. Vaikka täällä silmät välillä sokaistuukin käsittämättömän kuumien miesten määrästä, on pakko tähän väliin pakko ottaa pikku breikki, huokaista syvään ja pyöritellä päätä kaikessa hiljaisuudessa kaikkien miesten kunniaksi.

Työttömänä työnhakijana

Työnhaku on ollut meidän kotikolossa ajankohtainen missio "joululomien" aikana. Vaikka yksi meistä virallisesti vain töistään lomaili, päätin kutsua omaa työttömän arkeani lomaksi, koska kauaa en aikonut tätä jatkaa. Monet kokevat töiden löytämisen haastavaksi Australiassa, eikä ihmekään kun backpackereita tursuaa näinä kuukausina joka tuutista ja dollarinkuvat kiiluvat kaikkien silmissä. Perth on kuitenkin tunnettu helpohkona kohteena töiden haun kannalta, ainakin verrattuna itärannikon suosittuihin reissauskohteisiin. Kaikesta huolimatta luen päivittäin erinäisistä reppureissaajien Facebook ryhmistä, kuinka töitä on kuukausikaupalla etsitty tuloksetta. Minä päätin tuhota moiset stereotypiat ja annoin itselleni viikon aikaa löytää töitä. Motivaationa toimi mikäpä muukaan kuin hupenevat varat, vuokranmaksu ei enää viikon päästä ilman töitä onnistu. Vaikka tämä missio pieleen menikin, opin muuttamaan metodejani ja menestymään paremmin työmarkkinoilla.

Queens Garden

No miten niitä töitä sitten haetaan? Monet suosittelevat tekaistuin CV:n vääntämistä. Kokeilin tätä aiemmin, mutta rehtinä suomalaisena ajatus ravintolatöiden hakemisesta "kolmen vuoden kokemuksella" ilman ainuttakaan todellista työtuntia hirvitti. Kiinnihän siitä jäisi. Päätin tällä kertaa kokeilla, miten rehellisen ansioluettelon kanssa kävisi. Muutamia vuosia asiakaspalvelukokemusta kaupan alalta, muutamia toimistotyökuukausia ja mikä tärkeimpänä, joulupallojen koristelu Perthissä. Ensitöikseni laitoin joulupallopomolleni viestin, olisiko sopivaa käyttää häntä suosittelijana ja vastaukseksi sain, että jos hän saa puhelun hakemiini työpaikkoihin liittyen olisi paikka minun. Glitteriin peittoutuminen siis kannatti!

Ansioluettelo paikalliseen tyyliin on edelleen itselleni melko epämääräinen konsepti. Päädyin itse listamaan niin monta työpaikkaa kuin yhdelle sivulle sain mahdutettua, valitsin kaikkein "uskottavimmat" monimuotoisesta työhistoriastani. Kerroin työskentelyajankohdan, tiivistin yhteen virkkeeseen millainen yritys oli kyseessä ja loppuun listasin ranskalaisin viivoin työtehtäväni ja  "yksityiskohtiin keskittyminen paineen alla" tyyppisiä lausahduksia sekaan. Sain mahdutettua neljä työpaikkaa ja laitoin jokaisen työnantajan yhteystiedot suosituksia varten. Ansioluettelon rinnalle tein cover letterin, johon en itseasiassa ole tainnut kirjoittaa ensimmäistäkään lausetta itse. Toisen kämppikseni kaveri teki hyvän pohjan, missä ylistettiin kansainvälisyyttäni ja korkeaa työmoraalia ja kämppikseni kirjoitti vielä yhden osion, jossa kehuskelimme "can do" -asenteella ja ehdotimme ottamaan edelliseen työnantajaan yhteyttä, jos kaipaa vahvistusta moisen superihmisen olemassaolosta.

Kahdesta kolmeen päivään tsemppasin itseäni henkisesti työnhakuvalmiuteen. Päätin olevani paras hakija, mihin tahansa työpaikkaan hainkaan. Minä olen paras kirjojen pakkaaja, minä olen paras vaatekaupan myyjä, minä olen paras toimistosiivooja. Jos en itse usko itseeni, tuskin uskoo kukaan muukaan. Sitten alkoi armoton työnhakusivustojen läpisahaaminen. Kirjasin muistiin mitä paikkoja olin hakenut ja otin puhelinnumeroita ylös, jos sellaisia oli tarjolla. Kävin seuraavana päivänä tarkkailemassa oliko hakemukset vielä auki, laitoin uuden viestin jos oli. Satuin bongaamaan ilmoituksen, jossa haettiin työntekijää salaattibaariin, vain 20 minuuttia sen julkaisuhetken jälkeen. Paikkaa pystyi hakemaan vain tulostamalla hakemuslomakkeen ja toimittamalla sen paikan päälle. Suihkuun, kirjastoon ja pää kolmantena jalkana paikalle. On tärkeää olla ensimmäisten hakijoiden joukossa, ennenkun joku kokeneempi kerkeää paikalle. Menin paikalle itsevarmuutta puhkuen, pelottomasti hyökkäsin managerin puheille ja seuraavana aamuna sain kutsun kokeiluvuoroon. Kokeiluvuorossa minut ohjeistettiin työhön ja aloin oma-aloitteisesti työskentelemään kysyen aina, kun olin jostain epävarma. Suoriuduin melko hyvin ensimmäisesti trialistani, mutta parin päivän päästä sain managerilta puhelun, että he olivat palkanneet toisen, hieman kokeneemman henkilön. Kuukauden sisään kuitenkin vapautuisi toinen paikka ja lupailivat olla yhteyksissä. 

Pidän tavallaan enemmän täkäläisestä työnhakumeiningistä. Pitää ihan oikeasti yrittää ja itse voi vaikuttaa hakuprosessin aikana omaan edistymiseensä. Suomalainen "lähetä cv ja odota" -versio tipauttaa kaikki kouluttamattomat pois riveistä samantien, vaikka varsin käypiä työläisiä heidänkin joukosta varmasti löytyisi. Täällä etenkin miehet löytävät helposti raksahommia, ymmärtääkseni riittää, että paikallinen työturvallisuuskortti eli white card löytyy taskusta. Raksa-/kaivostyöt ovat yleensä myös parhaalla palkalla kruunattuja duuneja, koska lämpötilat kesän aikana varjossa liikkuvat 30-45 asteen paikkeilla, mutta töiden on silti jatkuttava päivästä toiseen.

Reissaajat saattavat ajoittain saada melko mielenkiintoisiakin työtarjouksia. Toinen kämppiksistäni haki paikkaa karaoke-emäntänä - näin suomalaisesta näkökulmasta moinen työhän vaikutti erittäin hauskalta, siinä vähän bisseä tarjoilisi vain laulun lomassa ja palkkaakin oli luvattu 30 dollaria tunnilta. Työhaastatteluun astellessa alkoivat epäilykset heräämään, kun vastassa olisi makkarankuorimekkoon eli erittäin tiukkaan, lyhyeen mekkoon pukeutunut ukrainalainen laiha, isotissinen, runsaalla meikillä kruunattu nainen. Työn luonne olikin hieman odotusten vastaista: aasialaiset rikkaat bisnesmiehet voivat varata huoneen, mistä nämä karaokevermeet löytyvät. Kaikki paikassa työskentelevät tytöt laitetaan riviin pikkumekot päällään ja mies saa valita kenet "emännäkseen" haluaa sinä iltana. Tytön tulisi pitää miehelle seuraa ja yrittää saada hänet ostamaan mahdollisimman paljon ruokaa ja juomaa. Jos mies haluaisi tarjota ruokaa/juomaa tytölle, hänen täytyisi syödä/juoda kaikki hänelle tarjottu - toisinsanoen jokaikisenä työpäivänä olisit todella kännissä. Mitään seksipalveluita ei "saa" tarjota, eikä vaatteita riisua, mutta flirttailu ja tyrkyllä oleminen olisi ollut tämän työpaikan pääasialliset tehtävät. Meidän taloudesta ei valitettavasti löytynyt tälle työtarjoukselle täyttäjää, edes ilmainen alkoholi ei saanut mieliämme muuttumaan.

Tällä viikolla olen ollut täysipäiväinen työnhakija. Valehtelematta jokaisena päivänä olen käyttänyt työnhakuun liittyviin asioihin vähintään kuusi tuntia ja hukkaan ei tämä aika ole mennyt. Tiistaina olin ensimmäisessä virallisessa haastattelussa ja kaikesta hermostuksestani huolimatta onnistuin hoitamaan homman kotiin ja pääsin jatkohaastatteluun keskiviikkona. Jatkopäivänä kuitenkin selvisi, että kyseessä oli promohommien sijasta provikkapalkkainen varainkeruu ja vaikka paikan olisin saanut, en sitä ottanut vastaan. Jos en saisi ketään lahjoittamaan amnesty internationalille 35 dollaria kuukausittain, ei palkkaa tippuisi senttiäkään täyden työpäivän päätteeksi - tiedän, etten olisi pärjännyt työssä, enkä halua hukata aikaa tässä taloudellisessa tilanteessa yrittämiseen.

Torstai oli onnenpäiväni, kun heti aamutuimaan löysin avoimen paikan uuteen baariin, joka avattaisiin kaupunkiin helmikuun alussa. Laitoin kuvallisen hakemuksen menemään ja sainkin pian vastauksen, että juuri minun tyyppistä henkilökuntaa paikalle kaivattaisiin - haastattelut pidettäisiin parin viikon sisällä ja tulisin saamaan kutsun sinne. Tekstin sekaan oli kuitenkin hivutettu pikku kysymys: pistäisinkö pahakseni ajoittain hieman paljastavaa työasua? Kysäisin hieman lisäkysymyksiä työasun paljastavuudesta, oliko puhe topista ja shortseista vaiko pelkistä bikineistä ja vastaukseksi sain, että joinain teemailtoina työasuna voisi olla pelkät bikinit, mutta he mielellään joustavat jos en koe oloani mukavaksi niin vähäpukeisena. Loppuun oli kuitenkin lisätty pikku pyyntö - voisinko lähettää itsestäni vähintään kaksi kuvaa stringit jalassa, jotta he voisivat varmistua olevani vartaloltani sopiva tarjoilijaksi? Valitettavasti moisia kuvia ei äkkiseltään takataskusta löytynyt ja niin jäi tämäkin paikka jälleen täyttämättä.

Samaisena torstaipäivänä löysin avoimen paikan promotyöntekijänä yritykseen, jossa toinen kämppiksistäni työskentelee. Soitin heti lisätietoja häneltä ja seuraavassa hetkessä olinkin jo puhelinhaastattelussa firman managerin kanssa. Sain palkallisen kokeiluvuoron perjantaille ja niinpä aamuseitsemältä lähdettiin yhtä matkaa töihin kämppikseni kanssa. Duunipäivä meni kohtuullisen hyvin, mutta vasta maanantaina saan kuulla, miten kävi. Ei voi muuta kuin toivoa parasta! Työ on puhdasta promotyötä eikä myyntiä/varainkeruuta, 20 dollarin tuntipalkalla ja 40 viikkotunnilla saisi säästötilinkin pikaisesti hymyilemään. Peukut pystyssä siis!

Viime viikkojen aikana olen tottunut jatkuviin "et ole henkilö, jota etsimme" -vastauksiin puhumattakaan "emme palkkaa reissaajia" tai "emme vastaa sinulle ollenkaan" tuloksista. Vailla kokemusta ravintola- tai kahvila-alalta on todella haastavaa saada jalkaa oven väliin, vaikka kuinka ripeä oppija olisikaan. Positiivinen asenne on ollut koetuksella, kun tilin saldoksi vuokranmaksun jälkeen jäi 17 dollaria ja jostain pitäisi rahaa keksiä ensi viikon asumisen maksamiseen. Onnekseni suomisäästöistä on vielä parisataa jäljellä, joten nälkäkuolema ei ole ajankohtainen, mutta tulevaisuudessa häämöttävä mahdollisuus. Jokaiseen päivään on pystyttävä heräämään asennetta ja tarmoa puhkuen, on laitettava naama ja tukka kuntoon, mekko päälle ja jalkauduttava kadulle ansioluetteloita jakamaan. Ulkolämpötilojen hipoessa 40 astetta, keksisin monen muutakin puuhaa näille päiville, mutta eipä auta muu kuin jatkaa yrittämistä - eihän tässä paluulippuunkaan enää rahaa löydy, eikä Suomeen palaaminen houkuttele pätkääkään.

Opiskelijat, vähävaraiset, ruokarahanihkeilijät - mitä syötte, kun viimeiset sentit kurkistaa kukkaron pohjalta? Kaikki hyvät, mahdollisimman ravintorikkaat mutta erityisesti edulliset ruokavinkit vastaanotetaan iloisin mielin!

Uusi vuosi, uudet kujeet

Uusi vuosi lähti käyntiin perisuomalaiseen tyyliin juhlimalla. Suomikommuunimme otti suunnan erään paikallisen kaverimme luokse etkoilemaan ja sieltä suuntasimme pariin toisiin kotibileisiin. Iltaa emme erityisemmin etukäteen suunnitelleet, eikä mitään erityistä blogikelpoista siitä käteen jäänytkään - vain lisää iloisia muistoja oman mielen perukoille. Ehkä muutamat kuvat vielä jonain päivänä ryöstän Kristan kamerasta ja huhtikuun paikkeilla varmaan saan nekin tänne lisäiltyä. Koska haluan jättää jälkeeni tavallisten kuulumisten lisäksi myös matkapäiväkirjaa itselleni, toivotan teidät tervetulleeksi matkalle ajatusteni maailmaan.

 

 

Vuosi 2014 oli minulle tärkeä, terveen itsekkyyden oppimisen vuosi. Heti tammikuusta alkaen, aina lokakuuhun saakka, tärkeysjärjestykseni ykkössijalla heilui rahan säästäminen, koska tiesin sen olevan ainoa polku kohti haaveeni toteutumista, Suomen taakse jättämistä. Vuonna 2014 opin vihdoin löytämään tien henkiseen hyvinvointiin, hyväksyin viimein karun faktan, etten voi revetä kaikkialle. Opin talttuttamaan sisällä asuvan suorittavan perfektionistin, joka ajoi minut aikanaan loppuunpalamisen partaalle.

Miksi Suomi piti jättää taakse? Tätä asiaa pohdiskellessa on viime vuosikymmenen aikana kulunut tovi jos toinenkin. Vuonna 2014 käytin näiden ajatusten kanssa kuitenkin erityisen paljon aikaa, en halunnut lähteä maailmalle huonoin perustein. Jos en kykene olemaan onnellinen, ei kyse ole ympäristöstä tai muista ihmisistä, syy löytyy sisältä omasta itsestään. Listailin plussia ja miinuksia elämästä Järvenpäässä, mutta paljon mietitytti myös taakse jääneet matkailut. Ensimmäisen pidempi kosketus elämään ulkomailla tuli 17-vuotiaana, kun pääsin työharjoittelemaan Espanjan Fuengirolaan. Pari kuukautta harvinaisen villejä aikoja jäi mieleen mukavana muistona, mutta lähtiesssäni tiesin, etten pidemmäksi aikaa enää kyseiseen suomalaisten täyttämään turistikohteeseen palaisi. Huomasin, kuinka aurinko vaikutti positiivisesti henkiseen hyvinvointiini, mutten pistänyt pahakseni palata takaisin täsmälliseen, järjestelmälliseen kotimaahani vaikka palo sieltä pois pääsemiseen oli edelleen olemassa.

 

Seuraava etappi oli työharjoittelu Jenkeissä, yksi henkilökohtaisesti suurimmistani saavutuksista koskaan. Koulupaikkaa valitessani hylkäsin haaveen vaihto-oppilasvuodesta Yhdysvalloissa, enkä tämän lähemmäs korvaavaa keissiä olisi koskaan päässyt. Vaikka sain tavata ihania ihmisiä, nähdä arkea kaukana kotoa, kokea mitä upeimpia asioita uskomattomissa suurkaupungeissa, en silti kokenut olevani kotona. Suomeen palaaminen tuntui paremmalta kuin koskaan, mutta jälleen kerran palo muualle jäi.

Vuonna 2014 sain viimein vapauden valita. Kun toukokuussa kilistelin paperit ulos koulusta, olin ensimmäistä kertaa vapaa tekemään juuri ne ratkaisut elämässäni, mitkä tuntuivat oikeilta. Jo kauan ennen tuota päivää olin päätökseni tehnyt; Australia olisi seuraava kohteeni. Rantojen, auringon ja surffareiden luvattu maa huusi nimeäni ja tuntui oikealta - se intuitio sai riittää syyksi jättää kaiken taakse.

 

Kun lokakuun viidentenä päivänä vedin matkalaukun vetoketjut kiinni ja viimeisen kerran kävin läpi pakkauslistaani, ei kyyneleiden pidättäminen enää onnistunut. Tunne siitä, ettei koti jossa kasvoin ja joka oli niin rakas, tule enää koskaan tuntumaan samalta turvapesältä, oli niin vahva etten pystynyt käsittelemään sitä. Samalla hetkellä realisoitui myös se, että pian hyvästelen niin rakkaat perheenjäseneni kuin parhaat ystävänikin. Vaikka heippoja oli sanottu jo lukemattomat kerrat kuluneen viikon aikana, kaikki iskostui tajuntaan siinä hetkessä. Tunne oli sanoinkuvaamaton; sisälläni tiesin, että olin tekemässä oikeaa päätöstä. Kyynelten määrä oli silti loputon. On hämmentävää haluta jotain, kykenemättä täsmentämään mitä se joku on. On pelottavaa lähteä kokeilemaan, löytyykö se joku maailman toiselta puolen.

Nyt  tasan kolmen kuukauden jälkeen en enää vuodata juurikaan kyyneleitä. On ollut mielenkiintoista huomata itsestään, kuinka odottamattomia tuntemuksia esimerkiksi joulunvietto ilman perhettä, toisella puolella maailmaa herätti. Kaipasin jouluruokia, vaikken koskaan ollut niiden suuri ystävä Suomessa (todennäköisesti syy tähän on yksinkertaisesti harvinaisen huonot itsevalmistetut sapuskat). Kaipasin ajanviettoa perheen kanssa ja glöginhuuruisia illanistujaisia ystävien kesken. Samaan aikaan olin äärimmäisen tyytyväinen nykyhetkeen, vietin loistavan joulupäivän hyvien ystävieni kanssa auringosta nauttien. Ristiriitaisuus oli välipäivien tunne, mutta pienet skypehetket taikka whatsapin ääniviestit mitä kummallisimpiin kellonaikoihin helpottavat ikävää. Kiitos älypuhelinaikakauden, on tilanteen vaatiessa helppo olla "lähellä". Kiitos teille, jotka olette "lähellä".

On ikävää, kun ei voi seurata sukulaislasten kasvamista, olla paikalla kun ensimmäinen ystävä synnyttää pienen ihmeen maailmaan, ei voi olla kuuntelemassa ja läsnä, kun joku tarvitsisi ystävää. Mutta on myös ikävää, jos en itse voi hyvin. Henkisesti aika ajoin tasapainoisen tyyppisenä ihmisenä olisin voinut jäädä Suomeen, olisin voinut hakea opiskelemaan ja pärjätä elämässä, mutta se ei olisi tuntunut oikealta ratkaisulta. Vaikka edelleen taidan elää "uutta ja jännää" -vaihetta, tiedän vihdoin löytäneeni sen maailmankolkan, josta ei tarvitse päästä pois. Täällä minun kuului olla kun vuosi 2015 vaihtui kalenterissa, tänne kuulun tätä päivää elämään. Pois pääsemisen palo on vihdoin sammunut, tunnen olevani kotona. Olen valmis muuttamaan mieleni, jos niin on tapahtuakseen, mutta nyt en muuttaisi mitään, nautin elämästä tässä ja nyt.