Länsijumitus

Ja taas jälleen muuttuivat suunnitelmat. Kolme kokonaista työviikkoa alla ja tällä viikolla piti olla lähtö travel settiin, mutta kun täällä nämä suunnitelmat eivät tunnu pysyvän kasassa millään, on tilanne nyt muuttunut niinkin radikaalisti ettei lähtöä taida tulla ollenkaan. Alunperin päätoimistolta painostettiin lähtemään, jos haluan jatkaa PR hommissa. Kun ilmoitin olevani valmis lähtemään parin viikon päästä, alkoi homman luonne muttumaan. Ensiksi kerrotiin, että lähtö olisi helmikuun lopussa, pian se oli maaliskuun puolivälissä ja lopulta "lukkoon lyötiin" maaliskuun 28. päivä. Niin paljon kun Perthistä pidänkin, on ollut todella turhauttavaa, kun odotetun kahden viikon sijasta odottelua olikin jäljellä kuusi viikkoa, etenkin kun olimme aktiivisesti etsineet jo uusia kämppiksiä muuttamaan minun huoneeseeni. Pahin pommi pamahti maanantaiseen vapaapäivääni, kun sain puhelun töistä. Tyttö, jonka oli tarkoitus ottaa vakituinen sijainti tilaltani Perthistä, oli muuttanut mielensä, eikä haluakaan luopua paikastaan travel setissä. Veistä haavassa käänsi pahiten se, että paikka olisi ollut North Queenslandissa, suuren koralliriutan sun muiden mahtavien nähtävyyksien äärellä, minne haluan suunnata jossain vaiheessa joka tapauksessa. Nyt suurten koralliriuttojen sijasta olen "jumissa" Perthissä vielä tovin jos toisenkin, koska rahatilanne ei todellakaan salli irtisanoutumista vielä hetkeen. Western Australiastakin on keskimäärin kaikki vielä näkemättä, mutta en hajanaisten vapaapäivien vuoksi pysty juurikaan tekemään spontaaneja roadtrippejä tai muuta mukavaa ilman aikaista lomien anomista. 

Työ on mukavaa, etenkin jos tiimissä on hyviä tyyppejä. Huomenna alkaa hommat ihan uuden porukan kanssa, sormet ristissä että yhteistyö toimii! Käytännössä lähestyn ihmisiä 8 tuntia päivässä - viime viikolla lähestyin ensimmäistä kertaa suomalaista, joka tunnisti aksenttini omakseen ja pääsin hoitamaan hommia ihka omalla äidinkielelläni. Sama äiti palasi vielä höpöttelemään toisena päivänä niitä näitä - oikein piristävä kokemus oli se! Kaltaiselleni suupaltille työ sopii kuin nakutettu, vaikka edelleen koen toisinaan olevani aavistuksen kiusallinen small talkaaja, puhumattakaan niistä hetkistä, kun en yksinkertaisesti ymmärrä, mitä vastapuoli sanoo. Toki voisin aina vedota suomalaisuuteeni, mutta koen sen melko epäammattimaiseksi ja jätän turhan korostamisen äärimmäisiin hätätilanteisiin.

Nyt kun olen odottamattomasti jumissa Perthissä, otan pari projektia työn alle. Projekti numero yksi on painonpudotus - valitettavasti olen joutunut hyväksymään faktan, että suunnitelmien vastaisesti on reissussa kertynyt kilo jos toinenkin, enkä viihdy kropassani kovinkaan hyvin tällä hetkellä. Alakerrassamme sijaitseva sali ei ole kovinkaan motivoiva, laitteiden säätämättömyys pakottaa käyttämään luovuutta hieman turhankin paljon ja valtaosa treeniajasta menee turhaan vaelteluun ympäriinsä. Otan läheiselle salillemme 10 kerran kortin ja palaan jalkaprässin äärelle, vaikka siitä joudunkin 15 dollaria per kerta pulittamaan, kaipa sillä hyvinvoinnilla on hintansa. Ruokavalio fiksautui mukavasti köyhtymisen myötä, nyt kiristelen vielä loputkin humpuukit kuten turhat viinilasilliset pois ja otan muutaman viikon tiukan tsemppauksen päälle. Toisena projektina on mikäpä muukaan, kuin rahan säästäminen. Se ei tosin tunnu kovinkaan vaikealta, kun palkkaa pamahtaa vajaa $800 tilille viikossa ja vapaa-ajat ovat pääosin kauppojen aukiolojen ulkopuolella. Jos näistä projekteista onnistun pitämään kiinni, lähden taas lompakko hymyilevänä ja vaatteet roikkuvina kohti uusia tuulia parin kuukauden päästä. Olen suinkin nauttinut kovasti hieman huolettomammasta, virtaavan viinin täyteisestä elämäntavasta, mutta loppupeleissä huomaan nauttivani huomattavasti enemmän siitä, kun olen sujut itseni kanssa. Kultainen keskitie on aika hukassa, turhan ankaraksi en aio täällä itselleni ryhtyä. En suinkaan halua muistella Perthin erinomaisia kuntosaliharjotteita vuosien päästä, mutten myöskään jaksa kantaa itseäni nykyisillä lisäkiloilla.

Henkinen hyvinvointini on ollut vaakalaudalla, kun on totuteltava jatkuvasti muuttuviin tilanteisiin. On kuitenkin ihanaa olla taas kiinni arkirutiineissa, vaikka väsymys aina viikon päätteeksi painaakin. Jokainen päivä toistaa pitkälti itseään: yhtenä päivänä teen jättimäisen määrän ruokaa, jota syön keskimäärin kolme päivää putkeen. Aamulla herätys kuuden ja seitsemän välillä, töihin, kotiutuminen tapahtuu ostoskeskuksen sijainnista riippuen viiden ja seitsemän välillä. Jos ei ole kokkausilta, niin pikaisesti jumppailemaan tai lenkkeilemään ja nukkumaanmenoaika alkaakin jo olla käsillä. Sisältörikkaus alkaa olemaan samalla tasolla kuin Järvenpäässäkin, mutta ainakin osaa nauttia niistä kahdesta vapaapäivästään täysin siemauksin. Nykyinen arkirytmi tulee hankaloittamaan aussiaviomiehen löytämistä, kun aikaa eikä motivaatiota deittailulle ei oikein ole. Ehkä jatkan ikisinkkuuslinjaustani tyytyväisenä ja pyörittelen arkea ihan vain itsekseni. 

Koska kauppakeskukset näyttävät kaikki täysin samalta, on kuvasaldo heikohko. En kuitenkaan halua antaa koko blogin kuolla kuvien puutteen vuoksi, kuulumisia vartenhan tämäkin mokoma on alunperin perustettu. Vielä jonain päivänä otan sen kameran laukustani esiin ja otan kuvan jostain itselleni tylsästä tavallisesta asiasta, jos siellä joku kuitenkin maisemia hieman janoaa. Tänään on vähän lannistunut olo, kun mieli ei jaksa pysyä mukana muutoksissa. Haluan aina suhtautua elämäntilanteisiin positiivisesti, löytää niistä ne hyvät puolet, mutta kun viikossa tilanne muuttuu kolme kertaa, en kerkeä prosessoida asioita ollenkaan. Nyt täytynee vain muistella ne Perthin positiivisuusjutut takaisin pinnalle ja nauttia siitä, että saan elää tässä kauniissa leppoisassa kaupungissa. Kaipa ne asiat voisivat olla huonomminkin, vaikka matkassa eteenpäin pääsy alkoikin jo innostaa.

Takaisin tien päälle

Koska suunnitelmallisuus on ilmeisen yliarvostettua tässä elämäntilanteessa, on aika heittää kaikki taas päälaelleen. Sain kuin sainkin työpaikan firmasta, jossa myös kämppikseni työskentelee. Kyseessä on valokuvausfirma, jolla on studioita ympäri Australiaa. Pienet studiot kootaan kasaan aina kahden viikon välein ja muutetaan ostoskeskuksesta toiseen. Firma kuvaa pääasiallisesti lapsia ja perheitä, täysin veloituksetta ja parin viikon päästä asiakkaat palaavat katsomaan käsitellyt, viimeistellyt kuvansa ja päättävät, haluavatko ostaa mitään vai kävelevätkö vain tapaamisesta ulos yhden ilmaisen printtinsä kanssa. Yhdessä tiimissä työskentelee pari valokuvaajaa ja pari promotyöntekijää, itse kuulun jälkimmäisten duunareiden joukkoon. Promotyöntekijänä yritän saada perheet tulemaan ilmaiseen kuvaukseensa, enkä velvoita heitä ostamaan yhtään mitään, joten työ voidaan luokitella helpohkoksi. Ensimmäisenä trialina oli tavoitteeni saada koko päivän aikana viisi perhettä sisään, mutta epäonnekseni oli todella hiljainen päivä ja saldoni jäi vain kolmeen. Onnekseni firma päätti antaa minulle uuden mahdollisuuden ja toisena, puolen päivän mittaisena kokeiluvuorona, sain neljän perheen tavoitteeni täytettyä tunnissa. Kippis uudelle uralle siis!

Yksi jokailtaisista mielenrauhan takaavista auringonlaskuista

Työpaikan saatuani sain kuitenkin kuulla, että promotöitä Perthissä riittäisi minulle vain kuukaudeksi. Sain kaksi vaihtoehtoa: minut joko koulutettaisiin valokuvaajaksi ja voisin työskennellä Perthissä tai liittyisin "travel settiin", eli lähtisin reissaamaan ympäri maata tiimini kanssa ja mikä parasta, saisin palkkaa myös ajasta, jonka istuisin esimerkiksi lentokoneessa tai autossa studiota muuttaessa ja kaikki asumis- ja matkustuskustannukset menisivät firman piikkiin. Vaakakupit painoivat molemmilta puolilta; rakastan elää omassa, ihanassa kodissani, hyvien ystävieni kanssa. Perth tuntuu kotikaupungilta, suuri kaupunki ilman järjettömiä etäisyyksiä, kauniiden rantojen äärellä. Täysin palkallinen koulutus valokuvaajaksi on mahdollisuus, joka ei kävele vastaan joka päivä, varsinkaan kaltaiselleni ihmiselle joka hädintuskin osaa pitää kameraa kädessä, eikä uuden oppiminen ja kokeileminen koskaan ole pahitteeksi. Valokuvaajana työskennellessä asiakkaat olisivat kuitenkin lapsia, jotka heittäytyvät aika ajoin hankaliksi, jolloin tehtävänäni olisi saada heidät nauramaan. Jos vielä on epäselväksi jäänyt, en ole suuri lasten ystävä ja olen varsin läheltä saanut nähdä, kuinka samalla tavalla asiakaskuntaan suhtautuva kämppikseni turhautuu työssään. Travel setissä lokaatiot ovat valtaosaksi pieniä kyliä syrjäseuduilla, vain erittäin hyvällä tuurilla pääsisin Gold Coastille tai muihin mielettömiin kohteisiin. Kukkaroni tilanne on tällä hetkellä se, että ilman hyväsydämisiä ystäviäni olisin ollut jo kaksi viikkoa koditon, kun kokeiluvuorojen palkanmaksuissa on ollut häiriöitä. Täydet 43 tuntiset työviikot $20 tuntipalkalla, ilman asumiskustannuksia tekisivät siis erittäin hyvää säästötililleni. Australia on suuri maa, enkä koskaan olisi kuvitellut saavani rahaa matkustamisesta. Niin puuduttavaa kuin matkalaukusta eläminen onkaan, tulin päätökseen, että Perth jää helmikuussa taakse ja rahankeruutalkoot saavat alkaa.

Australia Day ja semiryysis rannalla

Toinen työviikko on jo kovaa vauhtia käynnissä ja vaikka väsymys välillä painaakin, pidän työstäni. Toisinaan turhauttaa, kun tiedostan kuinka paljon paremmin tekisin työni äidinkielelläni, mutta joka päivä rutiini vahvistuu ja loppujen lopuksi kyse on pitkälti samoihin kysymyksiin vastaamisesta, joten samat lauseet pyörivät päivästä toiseen. Toisinaan aksenttini kääntyy vahvuudekseni: ihmiset eivät ymmärrä mitä sanon ja joutuvat pysähtymään kuuntelemaan - harvoja hetkiä kun iloitsee omasta muminastaan. 

Ahkera työnhaku todella tuotti hedelmää kolmannella hakuviikolla, ilmeisesti itkuisen epätoivon kohtaaminen on merkki paremmasta tulevaisuudesta ja tulevista muutoksista. Kolmen haastattelun lisäksi sain pari puhelua muista paikoista, joten suurella todennäköisyydellä olisin nyt työllistynyt ilman tätäkin paikkaa. Lisäksi olen saanut sivusta todistaa, kuinka kaverini sai viikossa kaksi työpaikkaa ravintola-alalta ilman minkäänlaista aiempaa työkokemusta, ilmeisesti Perth todella on työmarkkinoiden kultakaivos.

Ruotsimimmien kanssa Australiapäivän viettoa. Kiitos pinkille laputtavalle tytölle yhteiskuvasta.

Tänään tein puhelun ja ilmoitin työnantajilleni, että olen valmis liittymään matkustustiimiin 20. päivä alkaen. Nimeni on vuokrasopimuksessa ja parissa viikossa pitäisi löytää joku muuttamaan tilalleni ja maksamaan vuokratakuuni ulos. Olen ollut pienen ja toisinaan suurenkin stressin alla työttömyyden takia joulusta asti, eikä mikään muu tuntunut helpottavan kuin selkeillä päivämäärillä varustettu aikataulu. Nyt odottelen puhelua, jossa kuulen lähtöpäivän ja tulevan sijaintini. Saattaa olla, että minut laitetaan settiin, joka matkustaa vain Western Australiassa tai sitten minut heitetään toiselle puolelle maata. Kuka tietää! Sen jälkeen elämää ohjailee melkolailla duunit, mutta kaikki on väliaikaista. Huhti-toukokuun vaihteessa pidän pienen breikin, jonka jälkeen metsästän itselleni farmitöitä, jotka mahdollistavat toisen vuoden viisumin. Jos haluaisin tulla Suomeen käymään, olisi seuraava mahdollisuus syys-lokakuun paikkeilla, eikä se mielestäni ole kovin otollinen aika visiitille. Nähtäväksi jää, milloin nämä jalat astelevat seuraavan kerran Suomen kamaralla.

Olen ollut viime viikot todella ärsyttävä ihminen, kiukkuinen kitisijä. Perthin jättäminen tuntui minulle suuremmalta päätökseltä, kuin Suomesta tänne lentäminen. Kun kerran laukkuineni ovesta ulos astelen, voi kestää kuukausia, ennenkun asun paikassa, jota kutsun kodiksi. Pinna on ollut todella kireällä, kun töiden saaminen stressin poistamisen sijasta vain pahensi sitä. Nyt haluaisin vain hypätä muutosvaiheen yli suoraan uuteen elämänvaiheeseen, tilanteeseen, jossa typerät sopimusasioiden sumplimiset ovat kaukaista historiaa ja voin taas keskittyä täysin hetkessä elämiseen. Olen todella surullinen lähtiessäni Perthistä. Olen elänyt elämäni onnellisinta aikaa täällä, saanut tutustua ihaniin ihmisiin, saanut paljon uusia ystäviä ja perehtynyt kaupungin ja ympäröivien osien kauneuteen, nauttinut kaikkialla vallitsevasta positiivisesta ilmapiiristä ja nyt on tullut aika jättää kaikki. Tänne palaan vielä, sen tiedän.

Tässä tämä informoiva pläjäys, personaattomasti oksennettuna virtuaalipaperille. En ole ollut kovinkaan kirjoittelevalla tuulella viimeaikoina, pitäisi antaa enemmän aikaa itselleni ja ajatuksille, että saisin edes aavistuksen mielenkiintoisemmassa muodossa nämä asiat ulostettua. Huomenna koittaa henkinen helpotus osa yksi, ensimmäinen palkkapäivä sitten joulunpyhien, ja ostettavien asioiden lista näyttäisi seuraavanlaiselta: shampoo, hoitoaine, meikinpesuaine, bb-voide, ripsiväri, eväsrasioita, kanaa, kasviksia, smoothietarvikkeet, alusvaatteita, kiva mekko, työhousut, työkengät, perustoppeja, bikinit, proteiinijauhe, muovinen kestävä vesipullo, uusi laukku, kangaskassi, usb-tikkuja, iPad ja näppäimistö, ulkoinen kovalevy, hammastahna, uusi hammasharja, hiusöljy, adaptereita. Saattaa olla, ettei ensimmäisestä palkasta ihan irtoa kaikki tarvittava, mutta ruokavalio muuttuu välittömästi. Olen syönyt kolme viikkoa tismalleen samaa ruokaa, jauheliharisottoa, jonka resepti tulee tässä: 3 dollarin jauhelihapaketti, satunnaismäärä riisiä, tölkkipapuja, tölkkimaissia, paprikaa, tomaattia. Vettä kattilaan, kiehumaan, riisit sekaan. Jauhelihat pannulle, mausteita, kaikki loput sekaan. Kypsä riisi sekaan. Sekoita. Syö kolme päivää lounaaksi ja päivälliseksi ja toista. Meillä on jääkaapinovessa haaveiden täyttämä lista, otsikoituna "kun iso palkka tulee". Tältä listalta löytyy mm. patakintaat, keittiöpyyhkeitä ja vierasvara viinipullo, yliviivattujen eli hankittujen listalla ovat jo pullonavaaja ja leivinpaperi. Rahalla ei saa onnellisuutta, mutta pakko myöntää, että patakintaiden käyttö uunivuokaa uunista ottaessa tekee arjesta hieman mukavampaa kuten myös hammastahnan käyttö hampaita pestessä. Puhumattakaan vessapaperista....