Hyppy tuntemattomaan

Päädyin ostamaan nettiaikaa hostellilta saadakseni asunto-/työasioita katseltua ja hyödynnettyä sateiset päivät. Tämä postaus sisältää viittauksia aiemmin tällä viikolla postaamaani kirjoitukseen, jonka olen joutunut poistamaan. Olen pahoillani, jos et koskaan lukenut tätä kyseistä tekstiä ja joudut elämään epätietoisuudessa, lisätietoja voi tulla kyselemään muualla kuin julkisilla kommenttisivustoilla.

 

Mulla olisi miljoona asiaa, jotka haluaisin jakaa teille, mutten voi. Opin kantapään kautta, ettei blogissa kannata välttämättä kirjoitella ihan mitä sattuu, eikä varsinkaan välttämättä jakaa niitä juttuja Facebookiin.

 

One World Backpackers - esittelyssä sänky ja sininen moderni vaatekaappi.

Tilanne on tiivistettynä se, että lopetin aupairhommat. Sellainen tuntimäärä kyseisissä hommissa ei ollut minua varten, ei vaikka kuinka olisin yrittänyt. Jouduin syystä jos toisestakin poistamaan edellisen postauksen, tapahtumien kulku on ollut melkoista viime päivinä. Asiaa en voi valitettavasti täällä sen enempää nyt jakaa, mutta haluan tehdä myöhemmin postauksen omista kokemuksistani aupairina. Joudun ottamaan hieman aikaa sen tekemiseen, koska haluan olla äärimmäisen tarkka sen suhteen, kuinka asiat ilmaisen. Minun näkökulmani kun ei todellakaan ole aina koko totuus. Palataan siihen sitten joskus.

 

 

 

Muutin torstaina hostelliin Perthin keskustaan. Ei aavistustakaan, mitä aion elämälläni täällä tehdä. Haluan ainakin päästä pois hostellielämästä ja vuokrata huoneen, jonne voin asettua kunnolla. Täällä on yleistä, että etenkin nuoret jakavat esimerkiksi isomman omakotitalon niin, että jokainen maksaa vuokraa omasta huoneestaan. Viikkovuokrat pyörivät 140-300 dollarin paikkeilla, ainakin se mukaan mitä olen itse tähän mennessä katsonut. Asun tällä hetkellä one world backpackers nimisessä hostellissa, joka ei ole kovin kummoinen (210 dollaria per viikko, kallis.). Tärkeimpänä kriteerinä sijainnin kanssa on siisteys, erityisesti täällä, missä torakat kipittelevät kaduilla ympäriinsä. Siistiä on ja jaan tällä hetkellä kuuden hengen dorm huoneen yhden saksalaistytön ja yhden oletettavan brittitytön kanssa. Erityisen iloinen olen siitä, että toinen huonetovereistani toimii paikan siivoojana. Ainakin oman huoneen luulisi pysyvän kohtuullisessa kunnossa.

 

Swan river

 

Olen todella onnellinen tukiverkostosta, jonka olen täällä näin lyhyessä ajassa onnistunut haalimaan. On ollut todella helpottavaa, että on ollut ympärillä ihmisiä, jotka jakavat samoja kokemuksia kanssani. Kaikenkaikkiaan torstai kaikkine muuttohommineen oli Australia-aikani onnellisin päivä siihen mennessä, eli suunta on selvästi oikea.

 

Keskusta jakautuu täällä tavallaan kahteen osaan: Northbridgeen ja cityyn. Northbridgeltä löytyy liuta baareja, hostelleja, ravintoloita ja joka päivälle varmasti yöelämää. Cityn puolelta löytyy pilvenpiirtäjä, kävelykatu, vaatekaupat, ostoskeskus ja myös niitä baareja ja ravintoloita. Alueiden "jakajana" toimii juna- ja bussiasemat. Hostellini sijaitsee Northbridgen puolella, parin minuutin kävelymatkan päässä yöelämän ytimestä. (Tämä kappale perustuu omiin havaintoihini kaupungin rakenteesta - jos blogiani eksyy lukemaan joku toinen Perthin tunteva, feel free to correct me.)

 

 

Koska nälkäisenä elämä harvoin hymyilee, suuntasin ensimmäisenä kohti ruokakauppaa saatuani matkalaukkuni uuteen asuinpaikkaani. Haahuilin kaupassa kaikessa rauhassa pienen ikuisuudeen, hypistelin jännittäviä erilaisia tuotteita kaikessa rauhassa. Sähelsin itsepalvelukassalla tyypilliseen tyhmäblondityyliin ja rahtasin pari kassillista ruokaa kotia kohti. Matkalla päätin hyödyntää kaupungin ilmaista wifiä ja skypettelin siskon kanssa tovin jos toisenkin kävelykadun penkeillä istuen. Päästyäni takaisin "kotiin", makasin koko loppupäivän hiljaa huoneessani kännykkääni pläräillen. Oli ihanaa olla hereillä, mutta ilman 'velvollisuutta' puhua kenellekkään. Olen aina viihtynyt itsekseni, tarvinnut omat hiljaiset hetkeni. Niiden arvo nousi entisestään, kun lyhyen työkokeiluni aikana nuo elämää kannattelevat hetket jäivät käytännössä kokonaan pois.

 

 

Olen tällä hetkellä ristiriitaisten tunteiden keskellä: olen samaan aikaan todella onnellinen, mutta toisaalta hieman peloissani. En saanut edes vuorokautta aikaa valmistautua henkisesti nykyiseen tilanteeseen. Olen työtön ja koditon, uudessa maassa, kaukana kotoa. Rahaa on helppo saada tässä maassa palamaan kun ruoka on todella kallista (neljälle omenalle tuli hintaa kuusi euroa), asuminen on todella kallista, alkoholi on todella kallista paitsi viini (kalja maksaa baarissa 10 dollaria, kaupassa 3-4 dollaria halvimmillaan) eikä oikeastaan mikään ole erityisen edullista. En ole tehnyt CV:täni englanniksi, en ole hankkinut veronumeroa, en tiedä mitä asioita pitää hoitaa ollakseni valmis työntekoon, en ole avannu pankkitiliä, en todellakaan tiedä, millaisia töitä lähtisin täältä hakemaan. Ahdistaa. Kuvittelin pitäväni viikon kaksi lomaa, mutta en pysty rentoutumaan kaikkien keskeneräisten asioiden keskellä. On muutenkin tylsää lomailla yksin, lähes kaikki hostellissa asuvat käyvät töissä, kuten myös kaikki kaverini täällä. Saan muutenkin paremmin mielenrauhani säilytettyä, jos saan edes muutaman tunnin duunia viikkoon.

 

Asiat järjestyvät aina, kun tarpeeksi siihen uskoo ja tekee töitä sen eteen. Jo nyt tiedän varmaksi, etten enää koskaan ryhdy täyspäiväiseksi aupairiksi; ne hommat eivät vain ole minua varten. Tiedän myös haluavani jäädä Perthiin. Täällä on kuulemma paljon helpompaa löytää töitä, kuin itärannikolla. Hostellielämässä hyviä puolia on muun muuassa se, että voin kutsua kaverini tänne aloittelemaan, minkä heti perjantaina teinkin. Istuimme yleisissä keittiötiloissa, joimme viiniä ja höpöttelimme muiden hostellissa asuvien kanssa. Lähes kaikki hostellin työntekijät ovat reissaajia, jotka ovat asuneet täällä jonkin aikaa ja saavat asumiskustannukset nollille tekemällä työtä hostellille. Kukaan ei siis ollut moksiskaan siitä, että viisi ihmistä käärivät sätkänsä keittiönpöydän ääressä ja polttivat pilveä takapihalla. Pieniä muutoksia arjessa verrattuna perhe-elämään.

 

 

Onnellisuusasioita Australiassa riittää. Kävelet bussiin, bussikuski tervehtii iloisesti, kävelet kohti takapenkkiä ja ihmiset katsovat ystävällisesti silmiin, osa jopa tervehtii. Kaduilla tallustellessa saatat vaihtaa sanan satunnaisen vastaantulijan kanssa, asutusalueilla kaikki ihmiset tervehtivät toisiaan iloisesti. Kaupan kassalla kysellään, kuinka päivä on sujunut ja toivotetaan mukavaa loppupäivää. Kaikenkaikkiaan yleisilmapiiri on positiivinen, ystävällinen ja kohtelias. Pienillä asioilla luodaan onnellisuutta, siinä olisi suomalaiselle yhteiskunnalle opettelemista. Vaikka kaikki muu menisi ohi, ei voi olla huomaamatta ympäristön kauneutta, se jos joku saa mielen kirkastumaan.

 

 

Muutokset tekevät hyvää, jos ei ole tyytyväinen, ei kannata jäädä tuleen makaamaan. Aina ei kannata valita sitä helpointa tietä, pieni tuskallisuus yleensä maksaa itsensä takaisin. Kuten ensimmäisessä postauksessani kirjoitin: "Edessä häämöttää täysin uusi jakso elämässäni, mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja tehdä elämästä juuri sellaista, mitä sen haluan olevan. Tietääpä ketä sormella osoittaa, jos onnettomaksi ajautuu". Vaikka asiat eivät tällä kertaa edenneet niin nätisti, pääasia on, etten jäänyt pidemmäksi aikaan tilanteeseen, joka teki minut onnettomaksi. Tällä hetkellä pelottaa ja ahdistaa, mutta pieni ääni sisälläni kertoo, että suunta on oikea. Nyt annan asioiden edetä omalla painollaan ja katson, mihin se minut johtaa.

 

 

Paljon toivottuja kuvia, olkaa hyvät. Rantakuvat ovat Scarborough beachiltä, kaupunkikuvat cityn puolelta räpsittyjä eräänä valkoisen pilvisenä päivänä.

 

Loppuun vielä erityiskiitos kaikista tsemppaavista viesteistä, joita olen saanut tänne vastaanottaa. Olen onnekas, että elämässäni on niin valtava määrä ihmisiä, jotka välittävät ja elävät mukana matkassani blogini välityksellä. Pieni potku pyllylle ei ole koskaan pahitteeksi, jos joutuu kirjoittamaan asioita, joita tässä eräässä postauksessa teille jaoin. Kiitos!