Epävakaata arkea

Ensimmäinen hostelliviikko muuttuu pian vain muistoksi menneisyydessä. Olen viihtynyt todella hyvin, meininki kyseisessä hostellissa on vähän toista luokkaa mitä mielikuvani hostellielämästä olivat muutaman vuoden takaiselta interreililtä. Noin 75% asukkaista käyvät töissä ja loput 25% etsivät työpaikkaa ja toista asumismuotoa. Arkisin ei siis ole käynnissä hillittömiä bileitä (keskiviikkoja lukuunottamatta), vaan yöt saa nukuttua hyvinkin rauhassa.

 

 

Tässä puistossa syntyy tämä blogi.

Halusin pyhittää viime viikon levolle ja alkaa hoitamaan asioita vasta tällä viikolla. Heti maanantaina kyselinkin huonetovereiltani heidän pankkitileistään ja lähdin suorinta tietä kohti Bankwestiä avaamaan ikiomaa pankkitiliäni Australiaan. Vietin herra pankkivirkailijan kanssa 45 minuuttia kyseistä operaatiota suorittaessa. Hän oli äärimmäisen innoissaan suomalaisuudestani, kuulemma ensimmäinen kyseisen maan kansalainen, jolle hän avaa tilin. Siinä tarkistettiin Suomen sijainti google mapsista, googletettiin myös nimeni merkitys (herran virkailija oli kotoisin Singaporesta ja Veera hindistä englantiin kääntyy brave eli rohkea, jota hänen mielestään olin, kun olin tänne asti yksin lähtenyt) sekä käytiin lähes jokaisen tapaamani australialaisen kanssa käytävä keskustelu a. miten täällä viihdyn b. mikä on suunnitelmani c. eikö Suomessa ole kylmä. Lopputulema oli kuitenkin se, että saan viikon sisään hakea pinkin pankkikorttini konttorilta ja mielikuvani pankkiasioinnista ovat mullistuneet. Kymmenen pistettä erinomaiselle ja rennolle asiakaspalvelukulttuurille.

 

Sain myös veronumeron tilattua netistä, luonnollisesti koko järjestelmä kaatui kahdella ensimmäisellä yrityksellä, mutta kolmas kerta toden sanoi. Raastavinta oli löytää oikea linkki kerta toisensa jälkeen, mutta itse prosessi vei aikaa noin kolme minuuttia. Postissa pitäisi tulla joku lappunen, päätin käyttää kotiosoitteenani hostellini osoitetta.

 

Addiktoivia, maailman parhaita keksejä.

Nyt jäljellä on enää se tuskallisin eli CV:n kääntäminen. Vihaan ansioluetteloita kaikissa muodoissaan. Inhoan niiden tekemistä tyhjästä aloittaen, inhoan niiden muokkaamista sopivaksi tietyn paikan hakemista varten. En osaa muodostaa vieraalla kielellä yhtä nerokkaan tiivistettyjä virkkeitä. omaperäisin sanavalinnoin koristeltuina kuin äidinkielelläni. Koko kääntämisoperaatio ja australialaiseen muotoon muokkaamisen tuska lisättynä yleiseen ansioluetteloinhoon, olen kärsimysten huipussa. Aloittamisen vaikeus on äärimmäisen korkea tämän velvollisuuden kohdalla.

 

En tiedä, millaista työtä lähtisin täältä hakemaan. Voisin periaatteessa katsella lastenhoitohommia, mutten usko ryhtyväni siihen kuin vasta todellisessa hätätilanteessa. Pärjään lasten kanssa ihan hyvin, mutten erityisemmin nauti siitä. Aupairiksi ryhtymisen olen lähestulkoon hylännyt täysin, haluan pitää työn ja kodin erillään jos mahdollista. Todennäköisemmin ryhdyn palvelualan töihin, joko baareihin, ravintoloihin, kahviloihin taikka kauppaan, lisäksi olen pyöritellyt mielessäni hostellien respahommia, jotka yleensä sisältävät ilmaisen majoituksen ja rahaa vielä päälle. Kaupanalan kokemusta alkaa jo sen verran olemaan alla, että se olisi se niin sanotusti turvallinen vaihtoehto, mutta jotenkin kallistun silti ravintolapuolelle. Kaipaan uusia tuulia myös työrintamalle. Ravintola-alan duuneja on kuulemma myös helpompi löytää backpackereiden lempialueilta itärannikolta, jonne suuntaan jokatapauksessa jossain vaiheessa. Eniten olen ollut huolissani kielitaitoni riittävyydestä, mutta moni tyttö hostelliltani työskentelee rafloissa ja ovat sitä mieltä, ettei minun todellakaan tarvitse pohtia moista. Täytynee hankkia myös anniskelupassi, tähän mennessä olen löytänyt vain maksullisia kursseja, joko netissä tai ihan fyysisesti jossakin suoritettuna. Tämä(kin) tulee kustantamaan joitakin kymppejä, voi säästötili parkaa.

 

Olen ollut maassa vasta 17 päivää, mutta olen nähnyt jo kahtena yönä unia englanniksi. Toista unta en kunnolla muista, toisessa syttyi Suomen ja Venäjän välinen sota kesken urheilutapahtuman. Olen myös huomannut, että en oikein kuule omia ajatuksiani, enkä osaa sanoa, millä kielellä ajattelen. Välillä tulee äkillisiä tilanteita, joihin automaattisesti reagoin englanniksi kun taas muutaman kerran olen vahingossa sanonut jotain suomeksi englanninkielisessä seurassa. Tätä postausta valmistellessani huomasin, kuinka kirjoittaminen suomeksi alkaa jo vaikeutumaan. Kieliopillisesti en enää kykene tuottamaan järkevää tekstiä, sanat eivät enää mene automaattisesti oikeaan muotoonsa. Kirjoitushetkieni jälkeen joudun aina palaamaan hetkeksi sönkköenglanninpuhujaksi, kun kaikki ajatus on ollut niin kiinni äidinkielen opeissa.

 

 

 

Tällä hetkellä hostellin asukkaat jakautuu karkeasti kolmeen ryhmään, joista yhteenkään en kuulu. On ranskalaiset, saksalaiset ja britit. Brittipojat tekevät pitkiä päiviä töitä, kuutena päivänä viikossa ja heidän kanssa on tullut höpöteltyä milloin mitäkin, yksi lupasi maksaa minulle kokkaamisesta, jos työpaikat ei nappaa nopeasti. Ranskalaiset ilmeisesti etsivät muuta asumismuotoa, kaikki ovat mukavia aina, kun sattuvat vaihtamaan kielen englanniksi. Sama homma saksalaisten kanssa. Todella mukavaa syödä aamiaista tässä kielten sekamelskassa, mutta eipähän ole valittamista niin kauan kun sama rumba ei tapahdu suomeksi (yksi sukunimestä suomalaiseksi oletettu tosin saapuu huoneeseeni vielä tämän viikon aikana, bring it on team Finland!). Sitten on muutamia kaltaisiani yksinäisiä reissaajia, meitä ei-mihinkään-ryhmään-kuuluvia on kuitenkin vain alle viisi.

 

Toinen huonetovereistani, muistaakseni oletin hänen olevan britti, onkin australialainen, joka matkustelee omassa maassaan tutustuakseen siihen paremmin. Hänen kanssaan olen viettänyt aika paljon aikaa ja onnistunut välttämään yksinäisyyden musertavan tuskan. Koska sää on täällä oikeasti vielä keväinen, lämpötilat eivät paljoakaan yli 20 vielä kapua ja pitkät housut jalassa mennään, kävimme ottamassa ilon irti kesäisemmästä +28 asteen keleistä rannalla eikä ihmeiden aika ole ohi: minä, Suomen punaisimman rusketuksen joka vuosi kerryttävä pohjolan lapsi en suinkaan kärventänyt nahkaani aurinkosuojan ansiosta, toisinkuin syntyperäinen australialainen ystävättäreni, joka muuttui paloauton väriseksi illan mittaan. Hänestä olen onnekseni saanut myös kokkauskaverin. Ruoka on ihan älyttömän kallista ja yksin kokkaaminen tylsää, joten ensimmäiset päivät menivät pitkälti tonnikalan, raejuuston ja salaatin voimalla. Olin kuitenkin jatkuvasti niin nälkäinen, että luovuin tästä naurettavasta yrityksestä säästää rahaa ja aloin syömään oikeaa ruokaa.

 

En ole uskaltanut laskea, kuinka paljon rahaa olen käyttänyt viimeisen parin viikon aikana, koska summa on melko valtava. Nyt on ehdottomasti vähennettävä alkoholinkulutusta (tai ainakin juotava paremmat pohjat neljän euron viineillä) ja pyrittävä siihen, että valmistan kaiken ruoan hostellilla enkä osta mitään turhaa kauppareissuilla (hyvästi timtamit, oreot ja uudet erilaiset karkit). Maksoin jo toisen viikon hostellistani, en halua lähteä rahtaamaan tavaroitani ympäriinsä ja elää toivossa, että löydän jotain parempaa. Tähän mennessä olen viihtynyt riittävän hyvin. Vaikka olen harrastanut juoksu-/kävelylenkkeilyä kahdesta kolmeen kertaan viikossa (alkuviikosta kävin king's parkissa ja valokuvaaja otti minusta kuvia Perthin kaupungin uudistuville nettisivuille. Sinne haluttiin kuvia tavallisista ihmisistä, mutta epäilen pääseväni johonkin halloween spesiaaliin mustien silmänympärysten kaunistamalla nousin-juuri-sängystä -olemuksellani), olen turvonnut ällöttäväksi palloksi enkä voi hyvin itseni kanssa. Haluaisin ottaa salikortin, mutta tässä tilanteessa se saattaisi koitua aika kalliiksi ratkaisuksi jos asumisjärjestelyni muuttuukin yllättäen, ellen satu löytämään kohtuuhintaista viikottain maksettavaa kuntosalia. Jotenkin tuntuu, etten saa millään ruokavaliomuutoksella tätä turvotusta laskemaan, mutta ehkä kyse onkin enemmän nestemäisessä muodossa nautittavista virvokkeista. Siinä yksi syy, miksi hostellielämä ei ole suurta juhlaa. Alkoholinkulutus on vaihtunut normaalista yhdestä päivästä kolmeen päivään viikossa. Eipä tarvitse kauaa jatkaa ja kohta ei enää mene napit kiinni housuista.

 

 

On ajan kysymys, milloin näiden postauksien tuleminen loppuu kokonaan. En ole elektroniikan ihmelapsi ja koneeni temppuilee kuin viimeistä päivää. Omalla käyttäjälläni ei ole koskaan toiminut skype ja nyt myös google chrome on lakannut toimimasta, kaatuu ennenkuin kerkeää edes käynnistyä. Vieraskäyttäjälle taasen ei enää saa muodostettua nettiyhteyttä. En tiedä miten lähtisin näitä asioita ratkomaan, onneksi internet explorer toimii vielä toistaiseksi, vaikka harvinaisen paska selain onkin.

 

Paljon on siis asioita pohdittavana, mutta olosuhteet huomioon ottaen ei elämä voisi paremmin eteenpäin rullata. Olen pyrkinyt tekemään suunnitelmia jokaiselle päivälle, yrittänyt luoda jotain rutiineja, jotta välttyisin turhautumiselta. Yhä aktiivisemmin olen myös hakannut tinderiä menemään (ilmaisten illallisten toivossa tietenkin) ja jotain tulosta se onkin tuottanut, lauantaina pitäisi lähteä ulos yhden kivanoloisen herran kanssa ja parin muun kanssa tehdä joinain iltoina jotain. Pelkään menettäväni järkeni, jos en tapaa ihmisiä arkisin ja haluan laajentaa sosiaalista verkostoa täällä niin paljon kuin mahdollista, uusiin ihmisiin tutustuminen on niin kivaa. Nettiaikani vähenee entisestään mobiilidatan käyttörajan lähestyessä loppuaan, joten hiljaiset ajat eivät suinkaan tarkoita, että suuria muutoksia olisi tapahtunut. Kaikki muutokset, niin hyvät kuin huonotkin, päätyvät loppupeleissä kirjoitetussa muodossa tänne, kun vaan malttaa tovin antaa aikaa tälle turistille selviytymiseen. Kaikenkaikkiaan kuluneet 17 päivää ovat sisällöltään ollut normaalin Suomielämän viisi kuukautta, menneet nopeasti mutta tuntuu kuin olisin ollut täällä jo kuukausia. Joka päivä oppii jotain uutta. Eilen opin hostellielämän alkeita: kuinka silität paidan ilman silitysrautaa? No föönaamalla tietenkin! Kuuma ilma suoristaa pahimmat rypyt kun kankaan pitää suorana föönausoperaation ajan.